"Mitä te nyt?… Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka saatattekaan?… Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"
"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"
"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?… Eikö se silloin ole välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan tavara-aitassa."
"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."
"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."
"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun tähteni ystävyytemme osotteeksi."
"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi — ja olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat koirieni kanssa — enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"
"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."
"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.
"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."