Koko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan Nikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta; akka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme; Ivan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla. Se oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia kuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena kaivaen nenäänsä.
Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. "Erittäin hyvinpä te käyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan."
"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta minun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!"
"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh", vastasi Ivan Ivanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven perässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.
Ivan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan Ivanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä ennätti.
III LUKU.
Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.
Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? — aivan joutavasta seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan, katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa. Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa, älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!" Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää. Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?
Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä, vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt pienokainen pakeni, ties minne.
Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona; menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin, takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää. Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.