"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te siinä kaakotatte?"
Ivan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa vapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n muotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti harvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua tavattomasti.
"Ilmotan teille siis", lausui Ivan Ivanovitsh, "että minä en tahdo teitä enää tuntea".
"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!" vastasi Ivan Nikiforovitsh. — Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli, sillä hän oli ruveta itkemään harmista.
"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon."
"Ha-ha-haa!" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt mitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. "Akka ja poika, hoi!"
Oveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä oli pitkä väljä takki.
"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet ovesta ulos!" komensi Ivan Nikiforovitsh.
"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä arvokkuutta ja inhoa.
"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän isäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!" (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)