Mitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.
Mirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä! On olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin rakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista aitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja jonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa, suuret vesimelonit kimaltavat… Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen koristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä ihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin roimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia, ja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte toria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on lätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä ainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja töllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat ympärillä sen kauneutta.
Mielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se tammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä herrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin ja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari sanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut Mirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan laudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi sekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä sellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen, että katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein juoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai jotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan oikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa osassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on kaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on etuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä koristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä tuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään pakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti silloin kiillotettu saapas.
Istunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies, vaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan hyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja teekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat niin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen sitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua nuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin kanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen tarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota, mutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse syytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä. Epäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin olisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:
"Minä olen vartavasten koettanut saada selville", sanoi hän hörppien jäähtynyttä teetään, "mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin. Minulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä joutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika kului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi sen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan! Se johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä, pienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen opetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin kerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen…"
"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?" keskeytti kirjuri, joka vastikään oli lopettanut lukemisensa.
"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut mitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä siellä vielä on?"
"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä."
"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen… Voinpa aivan tarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan painikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän sampeamme, jota… (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla kuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)… jota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä niinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan kohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi kieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu 'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä en käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se, kuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee… Mutta mitä minä näen ja kuulen!?…" huusi tuomari yhtäkkiä huomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.
"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!" lausui Ivan Ivanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä Jumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista hienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa ja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan luonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja hänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän tuulen merkki.