"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin koettaisitte loukata minua."
"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin, minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois, rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni… mutta minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa itse, kun yhtäkkiä pääkadulla…"
"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."
"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen. Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se on…"
"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma olento!"
"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies, tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen sotamies!"
"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.
Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."
"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"