"Mainio pyssy!" jatkoi Ivan Ivanovitsh. "Minäpä pyydän sen omakseni. Mitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona, eukkoseni?"
"Kotona on."
"Mitä hän tekee? Makaako?"
"Makaa."
"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan."
Ivan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen itseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin ihmisiä, ja läksi.
Vaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon vieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan Ivanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan, joka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot osuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa toisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin kumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka kasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle päin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan Nikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo Ivan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien haukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen takaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki pihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin omakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin ruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen poikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta taidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti melkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli Ivan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti, jonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, — epävarma suoja aurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä, sillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä kantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan Ivanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle sellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan kävellä ainoastaan iltasella!
Huone, johon Ivan Ivanovitsh astui, oli aivan pimeä, sillä akkunaluukut olivat suljetut. Auringon säde, joka pilkisti sisään akkunaluukkuun tehdyn läven kautta, oli hajaantunut sateenkaaren väreiksi ja kuvasi vastaiselle seinälle kirjavan maiseman ruokokattoineen, puineen ja pihalle ripustettuine vaatteineen, kaikki kuitenkin ylösalaisin. Tämän tähden vallitsi huoneessa ihmeellinen puolihämärä.
"Jumalan rauhaa!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!" vastasi ääni huoneen nurkasta. Silloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi lattialle levitetyllä matolla.