"Kuka sinä olet? Jos olet piru, niin pois silmistäni, jos olet elävä olento, niin huonoon aikaan ilmestyit — ammun sinut paikalla."
Vastaukseksi nosti haamu sormen suulleen ja näytti rukoilevan vaitioloa. Andrei laski kätensä ja alkoi tarkemmin katsella olentoa. Pitkistä hiuksista, kaulasta ja paljastetusta rinnasta tunsi hän sen naiseksi. Mutta heti voi huomata, ettei hän ollut näiltä seuduilta: hänen tummankalpeat kasvonsa olivat taudin uurtamat. Kapeat, pienet silmät tuijottivat ylöspäin. Jota enemmän Andrei niitä katseli, sitä tutuimmilta ne tuntuivat. Lopulta hän ei enää malttanut olla kysymättä: "Sano kuka olet! Luulen nähneeni sinut ennen."
"Olet, kaksi vuotta sitten Kiovassa."
"Kaksi vuotta sitten", toisti Andrei koettaen johdattaa mieleensä kaiken, mitä hän muisti kouluajaltaan. Vielä kerran hän katseli tarkkaan naista ja huudahti sitten äkkiä:
"Sinähän oletkin tatarilainen, sotapäällikön tyttären palvelijatar."
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi tatarilaistyttö vavisten, ja käänsi päänsä nähdäkseen, olisiko mahdollisesti joku miehistä herännyt Andrein huudosta.
"Mutta sano, minkätähden olet täällä!" virkkoi Andrei melkein kuiskaten ja muistosta aiheutuneen liikutuksen valtaamana. "Missä on nyt panitar? Elääkö hän vielä?"
"Hän on tuolla kaupungissa."
"Kaupungissako?" lausui Andrei ääneensä ja hän tunsi, kuinka veri syöksyi sydämeen. "Minkätähden hän on kaupungissa?"
"Sentähden, että hänen isänsäkin on kaupungissa. Jo puolitoista vuotta on hän ollut Dubnan kaupungin päällikkönä."