Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä. He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.
Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen toimettomuus ollenkaan mieleen.
Varsinkin Andrei ikävystyi.
"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka, pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas, joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."
Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta kannaltaan.
Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista. Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, — vai mitä se ennusti? Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu, joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.
Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään olevaa kaunista luontoa.
Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista. Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia. Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen, kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut, kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot, tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.
Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin. Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on, ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja heräsi.
Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin. Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui kiivaasti: