Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen. Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla, joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan. Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.
Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia, miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja lujiksi.
Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.
Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin jalopeura.
"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras. "Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja vedä."
Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin, joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:
"Kelpo poika on hänkin — kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi. Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo soturi!"
Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille, mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä, saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.
Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat nälkään!"
Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä hävitettiin.