Ja Andrei meni oman osastonsa muonakuormien luo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Kaikki entisyys, jonka kasakkain sotainen elämä oli tukehduttanut hänessä, johtui nyt selvästi hanan mieleensä, ja nykyisyys katosi kokonaan. Hänen eteensä sukelsi kuin meren syvyydestä tuo kaunis, ylpeä neito. Hän muisti hänen hurmaavat kätensä, hurmaavat silmänsä, hymyilevät huulensa, tuuhean, tummanruskean tukkansa, joka kiharoina valui hänen olkapäilleen, ja hänen suloisen, hennon vartalonsa. Nuo Kiovan muistot eivät siis olleetkaan sammuneet hänen mielestään, ne olivat vaan hetkeksi väistyneet muiden, voimakkaampien vaikutteiden tieltä, ja usein, usein ne todella olivatkin unissa uudistuneet nuoren kasakan sielussa.
Andrein sydän sykki tulisesti hänen ajatellessaan, että hän pian näkee suloisen lemmittynsä. Tultuansa kuormien luo hän ei ollenkaan muistanut, mitä varten oli tullut. Käsi otsallaan koetti hän miettiä. Vihdoin hän säpsähti ja kauhistui: hänen mieleensä johtui ajatus, että neitonen on nyt nälkään kuolemaisillaan. Hän juoksi erään kuorman luo ja sieppasi kainaloonsa muutamia suuria leipiä, mutta samalla juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö tämä ruoka, joka kyllä sopii rotevalle, yksinkertaiselle kasakalle, ole liian huonoa hienolle neitoselle? Silloin muisti hän koshevoin eilen toruneen kokkeja siitä, että nämä olivat yhdellä kertaa keittäneet puuroksi kaikki tattarijauhot, vaikka ne kyllä olisivat riittäneet kolmeksikin kerraksi. Varmasti uskoen löytävänsä puuroa suurista kattiloista otti hän käteensä pienen astian ja meni osastonsa kokin luo, joka makasi kahden suuren kattilan välissä. Mutta sinne tultuaan huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat tyhjät. Miehillä oli täytynyt olla aika nälkä voidakseen syödä kaiken puuron, tuumaili hän. Hänen mieleensä johtui sananparsi: "Kasakat ovat kuin lapsia; jos on vähän, syövät he loppuun, jos on paljon, eivät he myöskään mitään jätä." Mitä siis oli tehtävä? Hän oli muistavinaan, että jossain isän osaston kuormassa oli säkillinen vehnäleipiä, jonka he olivat löytäneet erään luostarin leipomosta. Hän lähti nyt heti sinne, mutta säkkiä ei näkynyt. Ostap oli ottanut sen päänalusekseen, leväten rauhallisesti kuorman vieressä ja kuorsasi niin, että koko keto tärisi. Andrei tarttui säkkiin ja sieppasi sen äkkiä Ostapin pään alta. Tämä hypähti istualleen ja alkoi puoliunessaan huutaa täyttä kurkkua: "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni tuo kirottu puolalainen, pidättäkää hevonen, pidättäkää!"
"Vaiti, taikka tapan sinut!" huudahti Andrei pelästyneenä.
Eikä Ostap jatkanutkaan enää huutamistaan, vaan laskeutui pitkäkseen ja alkoi jälleen kuorsata niin kovaa että ruohokin, jolla hän makasi, oikein liikkui.
Arkana katseli Andrei ympärilleen, peläten, että Ostapin huuto olisi herättänyt jonkun nukkujista. Läheisessä osastossa kohottikin uninen kasakka pörröistä päätään, vaan laskeutui pian taas takaisin makuulle. Odotettuaan hetkisen lähti Andrei taakkoineen kuormansa luo, jonka päällä tatarilaistyttö makasi niin pelokkaana, että tuskin uskalsi hengittää.
"Nouse, lähtekäämme! Kaikki nukkuvat, älä pelkää! Ota sinä yksi näistä leivistä, ettei taakka tulisi minulle liian raskaaksi."
Tämän sanottuaan nosti hän pussin selkäänsä, sieppasi vielä lisäksi eräästä kuormasta hirssijauhopussinkin, otti käteensä senkin leivän, jonka oli aikonut antaa tatarilaiselle kannettavaksi ja lähti sitten raskaasta taakasta kyyristyneenä nukkuvien koskentakaisten välitse rantaan päin.
"Andrei", virkkoi vanha Bulba, hänen kulkiessaan isänsä ohitse. — Pojan veri oli jäähmettyä. Hän pysähtyi ja vapisi kuin haavan lehti, kysyen hiljaa: "Mitä sanoit, isä?"
"Sinun mukanasi on akka! Selkääsi annan kun tästä nousen, varmaan annan. Huonoille teille vie sinut vaimoväki."
Tämän sanottuaan tarkasti hän tuimasti huntuun kääriytynyttä naista.