Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat vaskiset kypärit.
"No, joko meidät vangitsitte?" huusivat koskentakaiset.
"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.
Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet. Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia. Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien, kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.
Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.
Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät tarkkaan kaikille haaroille.
VIII.
Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä. He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka heti sinne tultuaan.
Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut, ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.
Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet. Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.