"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.
Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli veljille:
"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme. Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan. Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni sanon: heti matkaan!"
"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.
Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.
"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"
Leirissä syntyi levottomuutta.
"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa? Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"
Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin vielä jossain olla hyödyksi."
Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.