"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.
"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte, mitä vaatii kasakan kunnia."
Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit; kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä? Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään. Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän joukossaan.
Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle, laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.
Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon, paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.
Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi uneliaisuus.
Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu, hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu. Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.
"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."
Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.
"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit, uskomme malja!"