"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat kaikki, vanhat ja nuoret.
"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.
"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki nuoret.
"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"
Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet vaipuneet.
Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri, jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan. Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden, katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello, johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto, kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.
IX.
Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin ranskalainen insinööri.
Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista, mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata, jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen osastoon kuormien suojaan — taistelujärjestys, jossa koskentakaiset olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui. "Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut. Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan, kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan, äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä — siihen kykenee ainoastaan ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on — voi sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi: "Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä, jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja, halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus! Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla, ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."
Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.