"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan läksi jälleen matkaan.
"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."
Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin. Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua. Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit. Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa. Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan. Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"
Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja. Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven. Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut. Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä putosi maahan ryppyisiltä poskilta.
Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville, käyköön kuinka tahansa."
Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.
"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.
"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja ritarille oluthaariksn.
"Missä hän on nyt?"
"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.