"Ai, ai, ja minä kun luulin sinua itse maaherraksi. Ai, ai!" soperteli juutalainen päätään pyörittäen ja levittäen sormensa haralleen. "Kuinka pulskan näköinen! Aivan on päällikön näköinen, totta tosiaan. Vielä vaan sormen verran lisää, niin on aivan kuin eversti. Pani pitäisi pantaman orhin selkään, nopean ja nopsan kuin kärpänen, niin olisi valmis rykmenttiä komentamaan."
Sotamies suori viiksensä ja tuli hyvin iloiselle tuulelle.
"Mikä sankari!" jatkoi juutalainen. "Todellakin kelpo mies, ja nauhat ja napit — kuinka ne loistavat. Entäs tyttöset — kun ne näkevät sotaherran, niin ai ai." Juutalainen pyöritti jälleen päätään.
Heitukka kierteli kädellään viiksiensä yläkerrosta ja päästi hampaittensa välistä äänen, joka muistutti hevosen hirnumista.
"Olkaa hyvä, pani, ja tehkää meille pieni palvelus!" lausui juutalainen. "Tässä on muuan vierailta mailta saapunut ruhtinas, jonka tekee mieli nähdä kasakoita. Hän ei ole vielä elämässään nähnyt kasakoita."
Muukalaisten kreivien ja paroonien matkat Puolaan olivat hyvin tavallisia, sillä pelkkä uteliaisuus houkutteli heitä tänne puoleksi aasialaiseen Europan kolkkaan. Moskovan valtio ja Ukraina kuuluivat nimittäin heidän mielestään myöskin Aasiaan.
Heitukka kumarsi hyvin syvään ja lausui:
"En tiedä, jalosukuinen herra, miksi te tahdotte nähdä mokomia. Koiriahan ne ovat eikä ihmisiä. Uskokin heillä on sellainen, ettei kukaan pidä sitä missään arvossa."
"Valehtelet, konna!" kiljasi Bulba. "Itse sinä olet koira! Kuinka uskallat sanoa, ettei kukaan pitäisi meidän uskontoamme arvossa. Mutta teidän harhauskoanne ei kukaan kunnioita."
"Aha!" huudahti heitukka, "kylläpä huomaan, mitä olet miehiäsi! Oletpa samoja, joita minulla on lukon takana. Odotapas kun kutsun tänne meidän miehiämme."