Mutta paljoa syvemmälti vaikutti tämä epäonnistunut käynti Bulbaan. Sen voi huomata tuimista liekeistä hänen silmissään.
"Mennään", sanoi hän äkkiä kuin heräten, "mennään torille. Minä tahdon nähdä, kuinka he häntä rääkkäävät."
"Voi, pani! Miksi me sinne menisimme? Emmehän kumminkaan voi auttaa."
"Mennään", sanoi Taras itsepäisesti, ja huokaillen seurasi häntä juutalainen kuin lapsenhoitaja.
Helppo oli löytää torille, jossa mestaus oli tapahtuva, sillä väkeä tulvi sinne joka haaralta. Silloisena raakana aikana tällaiset näytelmät olivat erittäin haluttuja ei ainoastaan alhaisten vaan ylhäistenkin kesken. Monet vanhat, vanhurskaat akat, nuoret tytöt ja arimmat vaimot, jotka koko seuraavan yön näkivät unissaan verisiä ruumiita ja kiljuivat kuin humalaiset husaarit, kaikki he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. "Voi heidän tuskiaan", huusivat monet, suonenvetoisesti väristen, sulkien silmänsä ja kääntyen pois, mutta kumminkin he seisoivat katselemassa. Toinen seisoi suu auki ja kädet ojennuksissa ja olisi paremmin nähdäkseen mielellään hypännyt naapurinsa harteille. Tuossa korotti joukosta paksua naamaansa lihakauppias, katseli koko menoa asiantuntijan silmällä ja puheli yksitavuisia sanoja asesepän kanssa, jota nimitti serkukseen, koska joka sunnuntai joi hänen seurassaan itsensä juovuksiin. Muutamat keskustelivat suurella innolla, toiset löivät vetoakin, mutta suurin osa oli semmoisia, jotka katselivat näytelmää hyvin välinpitämättöminä. Edustalla, aivan lähellä viiksiniekkoja, jotka muodostivat kaupungin kaartin, seisoi nuori aatelismies sotapuvussa. Hän oli pukenut päälleen kaikki mitä hänellä suinkin oli, niin ettei kotia ollut jäänyt muuta kuin rikkinäinen paita ja pari vanhoja saappaita. Kaksi kultaista vitjaa riippui hänen kaulassaan. Hän seisoi morsiamensa Jusisan kanssa ja alinomaa vilkui ympärilleen varjellen ettei kukaan vaan tahrisi hänen morsiamensa silkkistä leninkiä. Hän selitti tytölle koko menon niin juurta jaksaen, ettei siihen ollut mitään lisättävää. "Katsokaa, rakas Jusisa", puhui hän, "kaikki tämä kansa, jonka näette, on tullut tänne katsomaan, miten pahantekijöitä rangaistaan. Ja katsokaa, armaani, tuo tuolla, jolla on kirves ja muut vehkeet kädessään, hän on pyöveli, joka toimeenpanee rangaistuksen. Ja kun hän alkaa luita ruhjoa ja muita kidutuksia toimittaa, niin on pahantekijä vielä hengissä, mutta kun hänen päänsä lyödään poikki, niin silloin, kultaseni, hän kuolee siihen paikkaan. Ensin hän rupee huutamaan ja potkimaan, mutta kun häneltä katkaistaan pää, niin silloin hän ei enää voi huutaa, ei syödä, eikä juoda, syystä, ettei hänellä enää ole päätä." Ja Jusisa kuunteli kauhistuksella ja uteliaisuudella. Ympäröivien talojen katotkin olivat väkeä täynnä. Ullakkojen ikkunoista kurkisteli kummallisia naamoja; kellä oli viikset, kellä myssy tai jotain sen tapaista. Parvekkeilla katosten alla istui ylhäisiä henkilöitä. Nuori hymyhuulinen panitar, kimalteleva kuin valkoinen sokeri, piti kauniilla kädellään kiinni kaidepuusta. Loistavaan pukuun puettu lakeija kantoi herrasväelle kaikellaisia virvokkeita. Vähän väliä tuo mustasilmäinen, vallaton tyttö otti leivoksen tai hedelmän ja viskasi sen kansan joukkoon. Muutamia nälkäisiä ritareja seisoi alhaalla ja kilvan kurotteli lakkejaan. Joku pitkä aatelismies sieppasi ensimäisenä pitkillä käsillään saaliin, suuteli sitä, puristi sitä sydäntänsä vastaan ja pisti sen sitten suuhunsa. Haukka kultaisessa häkissä parvekkeen katolla oli katsojana sekin. Nokka vinossa ja jalka nostettuna silmäili sekin tarkasti väkijoukkoa. Äkkiä nousi kansassa melu ja ääniä kuului eri haaralta: "Jo tuodaan, jo tuodaan kasakoita!"
Vangit astuivat paljain päin, hiukset riipuksissa. Heidän partansa oli kasvanut pitkäksi. Heissä ei huomannut pelkoa eikä tuimuutta, vaan jotain hiljaista ylpeyttä. Heidän kalliista verasta tehdyt vaatteensa olivat kuluneet ja repaleissa. He eivät katsoneet ympärilleen, eivätkä tervehtineet ketään. Ensimäisenä asteli Ostap.
Mitä tunsi vanha Bulba nähdessään poikansa? Mitä sykki silloin hänen sydämessään. Hän katseli poikaansa väkijoukosta, eikä jäänyt häneltä huomaamatta ainoakaan Ostapin liike. Kasakat lähestyivät lavaa. Ostap pysähtyi ensimäisenä. Hänen oli määrä ensin juoda tuo karvas malja. Kasakoihin katsahtaen kohotti hän kätensä ja lausui kovalla äänellä:
"Suokoon Jumala, ettei ainoakaan näistä vääräuskoisista, jotka tässä seisovat, kuulisi, kuinka kristittyjä kidutetaan. Älköön kukaan meistä sanaakaan virkatko."
Sen jälkeen astui hän mestauslavalle. "Oikein sanottu, poikani, oikein!" virkkoi Bulba hiljaa, painaen alas harmaan päänsä.
Pyöveli tempasi Ostapilta repaleiset vaatteet, hänen kätensä ja jalkansa sidottiin varta vasten tehtyyn penkkiin ja … emme tahdo lukijaa vaivata kuvaamalla niitä kauheita kidutuksia, joista kerrottaissa hiukset päässä nousevat pystyyn. Ne olivat silloisen julman ajan ilmiöitä, jolloin ihminen vietti veristä elämää pelkissä sodissa ja paatui niissä. Turhaan muutamat harvat, ollen aikakautensa poikkeuksia, vastustivat näitä julmia menoja. Turhaan kuningas ja monet ritarit väittivät, että sellainen ankaruus on vaan omiansa tekemään kasakat yhä hurjemmiksi. Mutta kuninkaan ja noiden ajattelevien valta ei voinut mitään niille mahtaville, jotka ajattelemattomuudellaan, yltiöpäisyydellään ja ylpeydellään tekivät valtiopäivistä pelkän irvikuvan.