Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei kuulunut hänen suustaan huutoa eikä valitusta edes silloinkaan, kun alettiin musertaa hänen käsiensä ja jalkojensa luita. Taras seisoi joukossa pää kumarruksissa ja puheli itsekseen. "Oikein poikani, oikein." Mutta kun he veivät hänet viimeisiä kidutuksia kärsimään, silloin näytti ikäänkuin olisivat hänen voimansa horjahtaneet. Hän katseli ympärilleen. Voi Jumala! Kaikki olivat outoja, vieraita! Jospa edes joku hänen läheisistään olisi läsnä hänen kuollessaan. Ei olisi hän tahtonut kuulla heikon äidin itkuja eikä parkua eikä hiuksiansa repivän ja valkoisiin rintoihin lyövän puolison mieletöntä vaikeroimista. Hän olisi tahtonut nähdä lujan miehen, joka viisaalla sanalla olisi häntä rohkaissut ja lohduttanut. Jo lannistui miehen voima ja heikontuneena hän huudahti: "Taatto, missä olet? Kuuletko tämän kaiken?"

"Kuulen", kajahti keskeltä yleistä äänettömyyttä, ja säpsähti silloin koko tuo lukematon joukko. Osa ratsumiehiä syöksyi väkijoukkoon etsimään huutajaa. Jankel kävi kuolonkalpeaksi, ja kun ratsumiehet olivat poistuneet hänen luotaan hän kauhistuksella kääntyi ympäri nähdäkseen Tarasia, mutta ei ollut vanhus enää hänen vieressään. Hän oli kadonnut.

XII.

Ei kadonnut sentään jäljettömiin Taras. Satakaksikymmentä tuhatta sotamiestä ilmaantui Ukrainan rajoille. Tämä ei ollut enää mikään pieni osasto, joka oli lähtenyt saalista hankkimaan tai tataareja takaa ajamaan; koko kansa oli nyt tarttunut aseisiin, sillä sen kärsimys oli loppunut. — Se nousi kostamaan oikeuksiensa pilkkaamista, tapojensa häpäisemistä, esi-isiensä uskon loukkaamista, kirkkojensa saastuttamista, muukalaisten panien vallattomuutta ja kansallisuuden sortoa; se tahtoi taistella juutalaisten häpeällistä valtaa vastaan kristillisessä maassa. Nuori voimakas hetman Astranitsa johti tätä suunnatonta kasakkajoukkoa. Hänen rinnallaan oli hänen vanha kokenut toverinsa ja neuvonantajansa Gunjei. Kahdeksan päällikköä oli kahteentoistatuhanteen nousevan rykmentin etunenässä. Hetmania seurasi kaksi pääesaulia ja komentosauvan kantaja. Ylivänrikki kantoi päälippua; paljon muita lippuja liehui eri paikoissa. Paljon oli muitakin päällikköjä sotajoukossa ja kuormastossa. Vapaaehtoisia oli melkein yhtä paljon kuin varsinaisia. Kaikilta suunnilta olivat kasakat liittyneet joukkoon. Lukemattomat ratsut ja kuormat täyttivät kentän.

Kaikkien näiden kahdeksan rykmentin joukossa oli kuuluisin se, jota johti Taras Bulba. Kaikissa suhteissa oli hän muita etevämpi. Hän oli vanha, paljon kokenut, taitava johtaja ja hän vihasi puolalaisia enemmän kuin kukaan muu. Itse kasakoistakin jo tuntui liialliselta hänen armoton kovuutensa ja julmuutensa. Tuo vanha harmaapää suosi vain tulta ja hirsipuuta ja sotaneuvotteluissa hän aina kannatti hävitystä.

Emme ryhdy kuvailemaan kaikkia niitä taisteluja, joissa kasakat kunnostautuivat, emmekä kaikkia sodan vaiheitakaan. Historian lehdet niistä kertovat. Tunnettuahan on, minkälainen on Venäjän maassa uskon tähden nostettu sota. Ei ole voimaa, joka olisi uskon voimaa väkevämpi. Vastustamaton se on ja uhkaava niinkuin kallio myrskyisen meren sylissä. Syvältä meren pohjasta se kohoaa kohti taivasta yhtenä lujana, murtumattomana kappaleena. Se näkyy kauas ja katselee ohikiitäviä aaltoja suoraan silmiin. Ja onneton se laiva, joka siihen törmää! Sirpaleiksi lentävät mastot ja raakapuut, murskaksi murtuu ja mereen uppoo kaikki, mikä siinä on, ja hukkuvien hätähuudot kaikuvat kauas ilmassa.

Aikakauskirjat kertovat tarkasti, kuinka puolalainen varusväki pakeni vapautetuista kaupungeista, kuinka tunnottomat vuokraaja-juutalaiset hirtettiin, kuinka heikko oli kruunun hetman Nikolai Pototskij suurilukuisine armeijoineen tämän vastustamattoman voiman edessä; kuinka hän lyötynä, ahdistettuna hukutti pieneen jokeen paraimman osan sotaväestään; kuinka julmat kasakkajoukot piirittivät häntä Polanni nimisessä kylässä ja kuinka tuo puolalainen hetman perikatonsa partaalla kuninkaan ja aateliston puolesta lupasi kasakoille täydellisen tyydytyksen ja kaikkien oikeuksien ja etuoikeuksien palauttamisen. Mutta tuollaisiin lupauksiin eivät kasakat tyytyneet, sillä he tiesivät jo ennakolta, miten paljon voi luottaa puolalaisten lupauksiin. Eikä olisikaan enää Pototskij ylpeillyt kuusituhatta maksavan oriinsa selässä, vetäen puoleensa korkeittein panittarien katseita ja aateliston kateutta, ei olisi hän melunnut valtiopäivillä ja pitänyt suuria pitoja senaattoreille, ellei hänet olisi pelastanut paikkakunnan venäläinen papisto. Kasakoita vastaan astuivat nimittäin papit kultaisissa messupuvuissa, kantaen pyhimysten kuvia ja ristejä, ja etunenässä tuli itse arkkipiispa, kädessä risti ja päässä piispanhiippa. Silloin kumarsivat kasakat ja paljastivat päänsä. Ketään he eivät olisi siihen aikaan armahtaneet paitsi kuningasta; mutta omaa kristillistä kirkkoansa ja papistoansa vastaan he eivät uskaltaneet nousta. Hetman ja päällikkö suostuivat päästämään Pototskijn vapaaksi, ja hän vannoi silloin juhlallisesti, että kaikki kristilliset kirkot saavat olla rauhassa, että vanha viha unohdetaan ja ettei kasakoita koskaan enää loukata. Yksi päällikkö vaan ei suostunut tällaiseen rauhaan. Se oli Taras. Hän repäsi tukon hiuksia päästään ja huudahti:

"Voi hetman ja päälliköt! Älkää tehkö tuollaista ämmän tekoa! Älkää uskoko puolalaisia! Ne koirat pettävät teitä."

Mutta kun rykmentin kirjuri toi esiin sopimuskirjan ja hetman oli piirtänyt nimensä sen alle, silloin irroitti Bulba vyöltään tikarin ja kalliin turkkilaisen miekkansa, taittoi sen kahtia kuin oljenkorren ja heitti eri haaroille molemmat kappaleet, lausuen:

"Hyvästi sitten! Niinkuin nuo miekan kappaleet eivät enää koskaan yhdy yhdeksi miekaksi, niin emme mekään, toverit, enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa. Muistakaa minun viimeiset sanani. (Hänen äänensä kasvoi tätä sanoessa ja kävi tavattoman voimalliseksi ja kaikki hämmästyivät profetallisia sanoja). Kuolinhetkellänne minua kyllä muistatte! Luulette nyt ostaneenne levon ja rauhan, luulette herroina nyt elävänne! Mutta vielä ne nylkevät sinun päästäsi, hetman, nahan, täyttävät sen tattarin oljilla ja kauan on se oleva markkinoilla nähtävänä! Eivät säily teidänkään päänne, päälliköt! Tulette menehtymään maanalaisessa vankilassa, muurattuina kivisten seinäin sisään, ellei teitä keitetä kattiloissa kuin lampaita!"