"Ja te, pojat", jatkoi hän kääntyen omien miestensä puoleen, "ken teistä tahtoo kuolla oman kuoleman. Ei lavoilla, eikä ämmäin pankoilla, ei juopuneina aidan vieressä kapakan luona kuin muukin raato, vaan rehellisen kasakan kuoleman, kaikki yhdellä vuoteella kuin morsian ja sulhanen? Vai ehkä tahdotte palata kotiinne, muuttaa uskonne ja selässänne kantaa Puolan pappeja."
"Sinua seuraamme, päällikkömme, sinua!" huusivat kaikki Tarasin miehet ja heihin liittyi iso joukko muitakin.
"Seuratkaa sitten!" sanoi Taras, ja painaen lakkinsa syvemmälle päähän ja luoden ankaran katseen kaikkiin jälelle jääneisiin nousi hän ratsunsa selkään ja huusi omilleen:
"Älköön kukaan uskaltako lausua meistä loukkaavaa sanaa! Ja nyt vieraisiin katolilaisten luo." Samassa hän kannusti hevostansa ja häntä seurasi satakunta rattaita ja paljon hevos- ja jalkaväkeä. Kerran kääntyi hän katsomaan taaksensa ja uhkasi silmäyksellään jääneitä — ja vihaa uhkui hänen katseensa.
Kukaan ei uskaltanut pysäyttää heitä. Koko sotajoukon nähden läksi hänen rykmenttinsä.
Hetman ja päälliköt seisoivat hämillään, kaikki vaipuivat ajatuksiinsa ja olivat kauan aikaa ääneti, ikäänkuin olisi joku raskas aavistus heitä ahdistanut.
Oikein olikin Taras ennustanut, sillä vähän tämän jälkeen nostettiin jo hetmanin pää seipääseen ja samoin kävi monelle muulle etevälle johtajalle.
Entä Taras? Hän kulki joukkoineen Puolan ristiin ja rastiin, poltti tuhaksi kahdeksantoista kauppalaa ja lähes neljäkymmentä katolilaista kirkkoa ja lähestyi jo Krakovia. Monta puolalaista joukkoa oli hän lyönyt eli ryöstänyt rikkaimmat ja paraimmat linnat. Kasakat antoivat juosta maahan panien kellareissa huolellisesti säilytetyt monivuotiset medet ja viinit, repivät ja polttivat kalliit verat, vaatteet ja talouskalut.
"Älkää säästäkö mitään", toisteli vaan Taras. Eivätkä säästäneet kasakat edes mustasilmäisiä, valkorintaisia panittaria; alttarin juurellakaan ei heillä ollut turvaa! Bulba poltti heidät alttarineen päivineen. Monet valkoiset käsivarret kohosivat keskeltä liekkejä ja surkeita huutoja kajahteli, joista olisi järkähtänyt itse kalliokin. Mutta kasakat eivät tunteneet minkäänlaista sääliä; lävistivätpä he keihäillään pienet lapsetkin ja heittivät ne liekkeihin.
"Se olkoon muistoksi Ostapista", puhui Taras. Ja tällaisia muistoja vietti hän joka paikassa, kunnes Puolan hallitus viimeinkin huomasi, että Tarasin toimi oli jotain enempää kuin pelkkää rosvoamista. Senvuoksi sai ennen mainittu Pototskij käskyn lähteä viiden rykmentin kanssa Tarasia vastaan.