Kuusi päivää välttivät kasakat vihollista. Tuskin kestivät ratsut kasakkain pakenemista ja pelastivat miehensä. Mutta Pototskij suoriutui tällä kertaa hyvin hänelle annetusta toimesta. Väsymättä ahdisteli hän heitä ja saavutti heidät viimein Dnjerstin rannalla jossa Bulba oli etsinyt lepopaikan vanhan linnan raunioissa.
Aivan Dnjerts joen äyräällä näkyi se murtuneine valleineen ja seinäraunioineen. Äyrään huippu oli täynnä soraa ja särkyneitä tiilejä ja uhkasi joka hetki luhistua alas. Tässä Pototskij saarsi hänet kahdelta puolen kenttää. Neljä päivää tappelivat kasakat, vyöryttäin alas tiilejä ja kiviä. Mutta kun ampumavarat olivat loppuneet ja voimat uupuneet, päätti Taras murtautua vihollisten rivien läpi. Ja läpi murtautuivat kasakat ja vieläkin kerran olisivat nopeajalkaiset uskolliset ratsut heidät pelastaneet, mutta keskellä pakoa pysähtyi Taras ja huusi:
"Seis, piippu putosi, en suo koirille piippuanikaan."
Ja vanha atamani kumartui maahan ja alkoi ruohosta etsiä piippuansa, tuota alituista seurakumppaniaan maalla ja merellä, sodassa ja kotona. Mutta samassa hetkessä karkasi hänen kimppuunsa vihollisjoukko. Hän yritti riuhtaista itsensä irti, mutta eivät enää kaatuneet maahan heitukat kuten ennen.
"Voi vanhuutta, vanhuutta!" valitti hän, ja itkuun purskahti vanha, luja kasakka. Vaan ei ollut nyt vanhuus syynä; ylivoima se voiton otti, sillä noin kolmekymmentä miestä iski kiinni hänen käsiinsä ja jalkoihinsa.
"Jo joutui kiinni vanha susi!" huusivat puolalaiset. "Nyt on vaan keksiminen, mikä olisi koiralle paras kuolema."
Ja hetmanin päätöksen mukaan hänet tuomittiin kaikkien nähden elävänä poltettavaksi.
Siinä lähellä oli oksaton puu, jonka latvan ukonilma oli katkaissut. Rautakahleilla sitoivat puolalaiset hänet korkealle puuhun, jotta ruumis näkyisi joka suunnalle. He rupesivatkin heti laittamaan roviota. Mutta ei katsellut Taras rovioon, ei ajatellut tulta, jolla hänet oli poltettava. Tuo onneton katseli sinne, missä kasakat paetessaan ammuskelivat. Sieltä ylhäältä hän näki kaikki.
"Pojat, valloittakaa pian metsän takana oleva mäki, sinne puolalaiset eivät pääse", huusi Taras.
Mutta tuuli ei kantanut hänen sanojaan sinne saakka. "Jo joutuvat perikatoon, jo joutuvat perikatoon", lausui hän epätoivossaan ja katseli alas, sinne missä Dnjerst kimalteli. Mutta äkkiä välkähti ilo hänen silmissään. Rannalta pensaan takaa pisti esiin neljä veneenkeulaa. Hän kokosi kaikki voimansa ja huusi: "Rannalle pojat, rannalle! Rannalla on veneitä, ottakaa mukaanne joka ainoa, etteivät pääse ajamaan takaa."