Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!
II.
Äänettöminä etenivät nuo kolme ratsumiestä. Vanha Bulba muisteli menneitä aikoja, nuoruuttaan, jota kasakka aina surumielin muistelee, toivoen, että nuoruus olisi ikuinen. Hän mietti, keitä hän Sjetshissä tapaisi entisiä kumppaneitaan. Hän laski mielessään, kutka heistä olivat jo kuolleet, kutka vielä elossa. Kyynel kimmelsi salaa hänen ripsillään, ja harmaa pää oli painunut kumaraan.
Toisissa ajatuksissa olivat pojat. Mutta tarpeellista on tässä vähän laajemmin kertoa näistä pojista. Kahdentoista vuoden vanhoina heidät lähetettiin Kiovan akatemiaan, sillä siihen aikaan katsoivat kaikki ylimykset tarpeelliseksi antaa pojilleen jonkunlaisen kasvatuksen, jonka jäljet kuitenkin pian katosivat. He olivat, kuten kaikki muutkin, hurjapäisiä, vapaudessa kasvaneita. Koulussa he sitten saivat jonkunlaisen ulkonaisen sivellyksen, mikä teki heidät toisten kaltaiseksi esiintymisessään.
Vanhempi, Ostap, karkasi jo ensimäisenä vuonna koulusta. Hänet lähetettiin takaisin, ruoskittiin ja pantiin jälleen kirjojen ääreen. Neljä kertaa kaivoi hän aapisensa maahan, ja neljä kertaa sai hän ankaran selkäsaunan ja hänelle ostettiin uudet aapiset. Epäilemättä olisi hän viidennenkin kerran tehnyt saman tempun, jollei isä olisi juhlallisesti luvannut panna häntä kahdeksikymmeneksi vuodeksi luostarin rengiksi ja vannonut, ettei hän saa Koskentakaa nähdäkään, ellei hän opi kaikkia tieteitä. Omituista, että näin teki itse Taras Bulba, joka halveksi oppia ja, kuten olemme ja kertoneet, kehotti poikiansa olemaan siihen kajoamatta. Tästä lähtien rupesi Ostap ahkerasti istumaan ikävän kirjansa ääressä, ja pian oli hän parhaimpia koulussa.
Senaikuinen opetus ei ollenkaan ollut omiaan elämää varten: nuo skolastilliset, retoorilliset, kieliopilliset ja viisaustieteelliset saivartelut olivat ristiriidassa sen ajan hengen kanssa, eikä niitä koskaan koetettu sovelluttaa todelliseen elämään. Sen ajan oppineet olivat myös aivan taitamattomia, koska heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Sitä paitsi tuo tavaton tasavaltainen koulujärjestys, tuo nuorten, terveitten, rotevien miesten kerääntyminen yhteen, oli omiansa kääntämään heidän toimintansa kokonaan koulun ulkopuolelle. Huono hoito, rankaiseminen nälällä, ja nuorukaisten reipas mieli herätti heissä toimeliaisuutta, joka sitten vielä kehittyi Koskentakana. Nälkäiset opistolaiset samoilivat pitkin Kiovan katuja pakottaen kaikkia varovaisuuteen. Nähdessään ohikulkevan teinin peittivät toriämmät käsillään piirakat, auringonkukansiemenet ja mitä heillä muuta oli kaupittavana. Järjestyksenvalvojalla, jonka velvollisuutena olisi ollut pitää silmällä tovereitaan, oli housuissaan niin tilavat taskut, että niihin olisi voinut tyhjentää koko muijan varastot. Nämä opistolaiset elivät aivan erillään muista; ylhäisten joukkoon, johon kuuluivat Puolan ja Venäjän aateliset, ei heitä ollenkaan laskettu.
Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta kuin pippurilla höystetty viina; toiset taas kyllästyivät näihin alituisiin selkäsaunoihin niin peräti, että karkasivat Koskentaka, jos tie oli heille tuttu ja heitä ei matkalla saatu kiinni. Siitä huolimatta, että Ostap Bulba oli hyvin ahkerasti alkanut opiskella logiikkaa ja jumaluusoppia, ei hän kuitenkaan voinut välttää armottomia vitsoja. Tämä karaisi hänen luontoaan ja teki hänestä päättäväisen miehen.
Ostap oli mitä parhaimassa suosiossa toverien kesken. Harvoin johti hän muita sellaisissa luvattomissa kepposissa kuin varastusretkillä puutarhoissa; mutta sen sijaan hän aina oli ensimäinen, joka liittyi jonkun yritteliään opistolaisen kumppaniksi, eikä hän olisi milloinkaan antanut tovereitaan ilmi. Mitkään ruoskat tai raipat eivät olisi saaneet häntä suostumaan tällaiseen tekoon. Hänellä ei ollut muuhun halua kuin sotaan ja iloisiin pitoihin, ainakaan ei hän muuta ajatellut. Vertaistensa joukossa oli hän aina suora. Hänen luonteessaan oli paljon hyväntahtoisuuttakin; äiti-raukan kyyneleet olivat syvästi vaikuttaneet häneen, ja sentähden hän nyt olikin alakuloinen ja surumielinen.
Nuorempi veli Andrei olikin vilkkaampi luonteeltaan, ja hänen tunne-elämänsä oli enemmän kehittynyt. Hän opiskeli halukkaasti ja innostuksella. Hän oli myös kekseliäämpi kuin veljensä, lyöttäysi useammin hyvinkin vaarallisen yrityksen johtajaksi ja kykeni myös välistä kekseliäisyytensä avulla pelastautumaan rangaistuksesta, kun taas Ostap mutkittelematta heitti takin yltään ja laskeutui lattialle ruoskittavaksi. Andreinkin mieli hehkui urotöihin, mutta sitäpaitsi oli hänen mielensä altis myös muille vaikuttimille. Lemmenkaipuu heräsi hänessä voimakkaasti, kun hän oli tullut kahdeksantoista vuoden ikään; nainen alkoi yhä useammin kuvastua hänen mielessään; viisaustieteellisiä väitöksiä kuullessaan näki hän tämän haaveen mielessään verevänä, mustasilmäisenä, hentona kaunottarena.
Alinomaa liikkui hänen silmiensä edessä naisen hurmaava kuva. Huolellisesti salasi Andrei tovereiltaan nuoren, hehkuvan sielunsa tunteet, sillä siihen aikaan oli kasakan häpeällistä ajatellakaan naista ja rakkautta ennenkun oli ollut mukana sodassa. Viime vuosina oli hän yhä harvemmin esiintynyt seikkailujen johtajana. Mieluummin harhaili hän yksinään Kiovan sivukaduilla, missä matalat, kirsikkapensaiden ympäröimät talot houkuttelevina koristivat katujen syrjiä. Eksyipä hän väliin kaupungin hienompiinkin osiin, missä asuivat vähävenäläiset ja puolalaiset aatelismiehet; ja missä rakennukset olivat upeampia.