Kerran siellä huolimattomana harhaillessaan oli hän vähällä joutua puolalaisen ylimyksen vaunujen alle, ja pitkäviiksinen ajaja sivalsi häntä hyvin tuntuvasti ruoskallaan. Nuori teini raivostui: uhkarohkeasti tarttui hän voimakkaalla kädellään vaunujen takapyörään ja pysähdytti ne. Mutta ajaja pelkäsi seurauksia ja sivalsi hevosia ruoskalla; ne karkasivat laukkaamaan, ja Andrei lensi suin päin rapakkoon. Samassa kajahti jostain ylhäältä heleä, sointuva nauru.
Hän katsahti ylös ja huomasi korkean talon ikkunassa kaunottaren, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt, mustasilmäisen ja valkoisen kuin aamuruskon kultaama lumi. Neitonen nauroi kaikesta sydämestään, ja tuo nauru antoi vielä hurmaavamman tehon hänen lumoaville suloilleen.
Andrei ihan hölmistyi. Hän katsoi tyttöön neuvotonna ja pyyhki hajamielisesti likaa kasvoiltaan. Kuka oli tuo kaunotar? Hän koetti tiedustella palvelusväeltä, jota komeissa puvuissa seisoi portin vieressä, kuunnellen nuorta kitaransoittajaa. Mutta palvelustytöt vain nauroivat hänelle nähdessään hänen likaiset kasvonsa, eivätkä vastanneet sanaakaan. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui saada tietää, että kaunotar oli erään Kiovan sotapäällikön tytär.
Seuraavana yönä hän uskalikkona kuten teini ainakin pujahti aidan yli puutarhaan ja kiipesi puuhun, jonka oksat ulottuivat aina talon katolle. Sieltä laskeutui hän sitten savupiipun kautta immen makuukammioon, jossa kaunotar parhaillaan kynttilän edessä irrotti korvistaan kalliita renkaita. Kaunis puolatar jäi alussa sanattomaksi pelosta, mutta kun hän näki teinin seisovan silmät alas luotuina, liikkumattomana, ja tunsi hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli päivällä suin päin lentänyt rapakkoon, valtasi nauru hänet uudestaan.
Andrein kasvoissa ei voinutkaan huomata mitään pelkoa herättävää. Hän oli kaunis nuorukainen. Neitonen naureli veitikkamaisesti ja teki hänestä pilaa. Kaunotar oli huimapäinen kuin puolatar ainakin ja hänen ihanat, kirkkaat silmänsä loivat nuorukaiseen katseen, jossa välkähti pohjaton autuus. Teini ei uskaltanut kättäänkään liikauttaa, kun sotapäällikön tytär astui rohkeasti hänen luokseen, somisti hänen otsansa kauniilla koristeella, ripusti hänen korvaansa kalliin renkaan ja heitti hänen hartioilleen kullalla kirjailtun musliinivaippansa. Veitikkamainen kaunotar teki hänelle kaikellaisia kepposia ja teini-parka joutui yhä enemmän hämilleen. Hän oli hyvin naurettavan näköinen ja katsoa tuijotti suu selällään immen ihaniin silmiin. Mutta oven takaa kuuluva ääni sai hänet pelästymään. Neitonen käski hänen kätkeytyä sängyn alle ja vasta kun kaikki taas tuntui rauhalliselta, kutsui hän sisään kamarineitsyensä, erään sodassa ryöstetyn tatarilaistytön ja antoi tälle käskyn varovaisesti kuljettaa teini puutarhaan ja sieltä aidan yli kadulle. Mutta tällä kertaa ei Andrei yhtä helpolla suoriutunutkaan kiivetessään aidan yli: kolinasta herännyt vartija tarttui hänen jalkoihinsa, ja paikalle kokoontuneet palvelijat antoivat hänelle aikalailla selkään. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui päästä käpälämäkeen.
Tämän seikkailun jälkeen oli Andrein hyvin vaarallista kulkea sotapäällikön talon ohitse, silli hän pelkäsi päällikön suurilukuista palvelijakuntaa. Kerran hän kuitenkin vielä kohtasi immen kirkossa. Kaunotar huomasi hänet ja hymyili hänelle aivan kuin vanhalle tutulle. Jonkun ajan kuluttua matkusti sotapäällikkö kaupungista ja ihanan mustasilmäisen puolattaren asemasta huomasi Andrei sen perästä ikkunassa vain jonkun leveän, ruman naaman.
Näitä asioita muisteli nyt Andrei ratsastaessaan surumielisenä ja pää alaspainuneena. Sillä välin olivat he jo kokonaan vaipuneet viheriän aron syleilyyn, ja korkea heinä kätki heidät kokonaan; ainoastaan mustat kasakkalakit pistivät esiin ruohon keskeltä.
"Hei pojat, mitä te niin alakuloisina ratsastatte?" virkkoi vihdoin Bulba, havahtaen mietteistään. "Hiiteen kaikki mietiskelyt! Piiput hampaisiin ja iskekää kannukset hevosten kupeisiin, ja kiitäkäämme niin huimasti, etteivät linnutkaan meitä saavuta."
Ja kumartuneina hevostensa selkään katosivat kasakat syvään ruohoon. Ei näkynyt enää heidän mustia lakkejaankaan; ainoastaan kapea juopa lakoon painuneessa ruohossa osotti heidän jälkiään.
Pilvettömältä taivaalta heitti nyt aurinko maahan ensimäisiä säteitään, luoden virkistävää lämpöään viheriälle arolle. Silloin katosi kasakkainkin alakuloisuus ja veri heidän sydämissään liikahti äkkiä kuin lintu, joka pyrähtää lentoon.