Jota kauemmas tultiin, sitä kauniimmaksi muuttui aro. Siihen aikaan oli tuo ääretön alue, joka muodostaa nykyisen uuden-Venäjän aina Mustanmeren rantaan saakka, vielä yhtenä ainoana viheriänä, koskemattomana nummena. Ei ollut aura kertaakaan viiltänyt villin aronummen lukemattomia mättäitä. Ainoastaan hevoset, jotka tuohon korkeaan ruohoon katosivat kuin metsään, olivat sitä polkeneet. Tuskinpa voi luonnossa löytää mitään tuollaista aavikkoa kauniimpaa. Koko maanpinta laajeni viheriänä, kultaisena valtamerenä, jota miljoonat eriväriset kukat kirjailivat. Pitkien, ohueiden ruohonkorsien välistä pilkistivät esiin tumman- ja vaaleansiniset kellokukat; keltainen horsma kohotti ylpeänä teräviä huippujaan; valkoinen pyörtämö koreili sateenvarjon muotoisilla terillään, ja näkyivätpä tiheiköstä vehnänkin tähkät. Ruohonkorsien välitse liikkuivat peltokanat kaulat pystyssä. Ilmassa kaikui tuhansien erilaisten lintujen viserrykset. Taivaalla leijaili haukka siivet levällään, ja jostain kaukaisesta järvestä kuului villihanhien rääkynä. Ruohosta kohosi tasaisesti lentoon arolokki joka leijaili ylpeänä ohuen ilmakerroksen vaaleassa sinessä, ja kauniina välkkyivät sen siivet auringon kultaisissa säteissä.
Ihana olet todellakin, sinä ääretön aro!
Matkamiehemme pysähtyivät vain hetkiseksi aterioidakseen. Heidän mukanaan oleva kymmenmiehinen kasakkaosasto nousi myös ratsailta. Kaivettiin sitten esille viinapullot ja kurpitsit, joita käytettiin astioina, syötiin leipää ja rasvaa ja vahvistukseksi otettiin vaan yksi ryyppy, sillä matkalla ollessaan ei Bulba sallinut kenenkään päihtyä. Matkaa jatkettiin sitten iltaan saakka.
Illan tultua muuttui koko aro toisen näköiseksi.
Mailleen menevä aurinko valaisi nyt tuota ääretöntä lakeutta, joka vähitellen alkoi pimetä ja liikkuvat varjot muuttivat sen värin tummanvihreäksi. Ruohon tuoksu tuli yhä tuntuvammaksi: jokainen kukka, jokainen korsi lemusi, ja koko aavikko ikäänkuin suitsutti hyvää hajua. Tummansinisellä taivaalla näkyi punertavia kultajuovia. Paikottain näkyi myös vaaleita pilvenhattaroita, ja raitis, vieno tuulenhenki hiipi hiljaa ja hyväilevänä ruohomeren yli. Kaikki päivän säveleet olivat vaienneet ja ilmassa kuulu nyt toisenlaisia ääniä. Kirjavat multahiiret juoksivat piilopaikoistaan ja nousten takakäpälilleen täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.
Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan, jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan. Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä, vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet tulenkarvaiset harsot.
Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.
Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. — "Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista henkeä katosi se kuin metsäkauris.
"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.
Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta. Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi, täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.