Nähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan virkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: "Mitä teillä on asiaa?" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän jo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä viikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki Akaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa, hämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun kielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin "tuota", — että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli epäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen luokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra ylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan takaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian tuttavalliselta. "Mitä te, Herran nimessä!" huudahti hän ankarasti, "ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita ajetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän olisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se olisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle…"

"Teidän ylhäisyytenne", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen vähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä hikoovansa, "minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä sentähden, että sihteerit tuota… ovat epäluotettavaa väkeä…"

"Mitä, mitä, mitä?" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, "mistä Te olette saaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne saaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja ylempiä kohtaan!" — Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään huomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis olisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen, verrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. — "Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne? Ymmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä." Hän poikasi jalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään Akaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan jähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät vahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi hän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli vaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada ihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi, että tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä itsekin tunsi pelkoa.

Akaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten pääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut sellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta. Suu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes jalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta neljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli se puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta sanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on toisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä ilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla huononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun lääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin kirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas jäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti hänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka jälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: "Mutta Teidän, muoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen arkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis."

Liekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia sanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän vaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? — sitä on mahdoton tietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki lakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän Petrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset ansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja kutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen peitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha kapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta; milloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa viran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: "Suokaa anteeksi, Teidän ylhäisyytenne!" — milloin hän taasen sadatteli, laskien suustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun ei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät sanat välittömästi seurasivat sanoja "Teidän ylhäisyytenne". Myöhemmin puhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua. Sen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa liikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.

Viimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä tavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut perillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin kimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli tusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo lukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra nähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen kirjoittajaa.

Akaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman Akaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut olemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei kellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä häneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa nuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, — olento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä tapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona, ilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan elämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka maailman mahtavimmatkin lannistaa!…

Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty vahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu. Mutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla, ettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen: "Miksi ei?" vastasi hän: "Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää sitten jo haudattiin." Siten saatiin virastossa tietää Akaaki Akaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi virkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään kirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja epätasaisemmalla. —

Mutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki Akaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä muutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen yksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin tapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta sadunomaisen lopun.

Pietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan luona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään virkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa, viittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta ei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta viitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta, pumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta, karhunnahkaisilta, — sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja nahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi. Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen Akaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että hän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei voinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä kaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua yhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä hovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen vaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois. Poliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen kauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka kuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin poikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo saamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää pörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka aikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni, huusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi ja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen taas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä. Mutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää aavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei poliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo aave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen silmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen aavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen tienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät aaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni eläviinkin ja huusivat jo kaukaa: "Kuuleppas sinä siellä, mene tiehesi." Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin sillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.