Suomentaja.
Viitta.
Virastossa — mutta parasta on olla sanomatta missä virastossa, sillä mitkään eivät ole sen helpommin äkämystyviä kuin kaikenlaiset virastot, rykmentit, kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkakunnat. Nykyäänhän jokainen yksityinen henkilö pitää omaan persoonaansa kohdistuneet loukkaukset rikoksina koko yhteiskuntaa kohtaan. Kerrotaanpa, että tässä joku aika takaperin saapui eräältä piiripoliisipäälliköltä — en muista mistä kaupungista — joku valituskirjelmä, jossa hän selkosen selvästi selittää, että keisarilliset asetukset joutuvat aivan hunningolle ja että Hänen Majesteettinsa pyhää nimeä lausutaan aivan turhaan; ja mitä mahtavimmaksi todistukseksi oli hän liittänyt kirjelmäänsä jonkun romantillisen teoksen, jossa ainakin joka kymmenennellä sivulla esiintyi piiripoliisipäällikkö, vieläpä paikotellen aivan juopuneessakin tilassa.
Siis on parasta kaikkien ikävyyksien välttämiseksi nimittää puheenaolevaa virastoa vain erääksi virastoksi. Ja siis: eräässä virastossa palveli eräs virkamies, — tosin virkamies sellainen, jota ei juuri voi sanoa miksikään huomattavaksi; hän oli lyhytkasvuinen, hiukan rokonarpinen, hiukan punatukkainen, vieläpä vähän huonokuuloinen ja kaljupäinenkin; vielä oli hänellä ryppy kummassakin poskipielessä, ja kasvonsa olivat hemoroidaalisen väriset… Mitäpä tehdä! sellaista saa aikaan Pietarin ilmasto. — Mitä hänen arvonimeensä tulee (sillä meillähän täytyy ennenkaikkea ilmoittaa arvonimi), oli hän n.k. ikuinen nimineuvos, joista, kuten tunnettua, tekevät ivaa ja pilaa kaikenkarvaiset kirjailijat, jotka omaavat tuon sangen kiitettävän tavan ivata niitä, jotka eivät voi puolustautua.
Virkamiehemme sukunimi oli Baschmatschkin. Nimestä kohta huomaa, että se on joskus johtunut sanasta kenkä [sanaleikki mainitun virkamiehen nimestä; kenkä on venäjäksi baschmák, siitä Baschmatschkin. Suom. muist.], mutta tietämätöntä on milloin ja millä tavalla se on siitä johtunut, sillä hänen isänsä, samoinkuin isoisänsä ja lankonsakin, sekä kaikki täydelliset Baschmatschkinit olivat kävelleet saappaissa vaihtaen vain kolmisen kertaa vuodessa puolianturoita.
Hänen ristimänimensä oli Akaaki Akaakievitsch. Se kuulostanee lukijasta ehkä hiukan oudolta ja etsityltä; mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ole millään lailla etsitty, vaan että seikka tosiaankin oli sellainen, ettei muuta nimeä voitu millään lailla antaa. Tapahtumain kulku oli seuraava.
Akaaki Akaakievitsch syntyi — jollei muisti petä — yöllä vasten 23:tta päivää maaliskuuta. Äiti-vainaja, joka oli virkamiehen vaimo ja kerrassaan kelpo nainen, valmistautui, kuten tuleekin, ristimään lasta. Äiti makasi vielä vuoteellaan vastapäätä ovea. Hänen oikealla puolellaan seisoi kummi, arvoisa Ivan Ivaanovitsch Jeroschkin, joka palveli osastonpäällikkönä senaatissa, ja kummitäti, harvinaisen hyväsydäminen poliisiupseerin vaimo Ariina Semjoonovna Bjelobryschkova. Äidille annettiin valittavaksi mieluisin kolmesta nimestä: Makija, Sassija, tai jos nämä eivät kelpaisi, olisi lapsi ristittävä marttyyri Hasdasaatan kaimaksi.
"Ei!" tuumi vainaja, "nimet ovat kaikki niin kummia…"
Tehdäkseen hänen mielikseen, avasivat kummit kalenterin toisesta paikasta ja löysivät taas kolme nimeä: Trifiili, Duula ja Varahaasi.
"Johan nyt on kumma", virkkoi eukko; "minkälaisia ne kaikki nimet onkaan! En ole tosiaankaan ikänäni sellaisia kuullut. Olisipa vielä edes Vadát, tai Varúh, mutta Trifiili ja Varahaasi!"