— Tiedätkös, Ruth, luulenpa, että se olisi hyvä keino — koetan sitä seuraavalla lukukaudella.
— Ja eiköhän olisi hyvä lukea vaikkapa vaan puolituntinen päivässä, kunnes koulu alkaa, jotta tottuisit?
— Luulen, ettei siitä tule mitään, jollei joku lue kanssani.
— Minä kysyn Duncanilta. Viivymme vielä kymmenen päivää, ja sinä lähdet kouluun samaan aikaan, kun me matkastamme. Eikös tuo ole vene, joka tuolta tulee, Ted?
Niin oli — ja muutaman minuutin kuluttua istui Ruth siinä käärittynä huiveihin, suojaksi venheen kosteutta ja likaisuutta vastaan. Duncan silmäili tuskallisesti mustaa pilveä, joka oli kohonnut taivaanrannalle, mutta Dick vakuutti ettei se ainakaan useaan tuntiin heidän tielleen tulisi. Pojat sanoivat, etteivät he välitä pienestä sateesta, mutta Duncanin katseesta huomasi, että hän välitti. Hän otaksui kuitenkin, että Dick parhaiten ymmärsi asian.
Pian oltiin matkalla. Päivä olikin sopiva merimatkaan, sillä auringonpaiste oli ihan polttava.
Ruth ei ollut aavistanut, että ranta ja kalliot näyttäisivät niin toisenlaisilta merellä, ja usein hän tunsi vasta monen väärin arvaamisen perästä paikat. Selityksiä hän varovaisuuden vuoksi pyysi Valterilta muistaessaan Tedin kummalliset kertomukset. Hänestä oli kovin hauskaa viilettää käsillään kylmää vettä. Ja Duncan lauloi voimakkaalla, raikkaalla äänellään, jota airojen ja veden loiske veneen reunaa vastaan säesti. Ja sitten alkoi Dick hauskan merimieslaulun, johon hän pyysi toisia yhtymään, ja Ted, joka mielellään pani käytäntöön äänensä koko laajuudessaan enemmän edisti yleistä sekamelskaa, kuin sointuisuutta, sillä hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä säveleistä, ja tulos oli niin hullunkurinen, ettei Ruth voinut laulaa naurulta.
Lady Douglas oli tullut levottomaksi nähdessään mustan pilven, joka oli vähitellen levinnyt yli taivaan. Hän kääri huivin hartioilleen, otti päivänvarjostimensa ja meni valkoiselle veräjälle. Sieti hetken tähystellä ennenkuin hän huomasi pienen aluksen. Hän näki ilokseen heidän juuri kääntyvän takaisin. Tämä tapahtui heti Dickin laulun loputtua.
Duncan oli yhtäkkiä huomannut ja huomauttanut merimiehelle, että myrsky nousi ennen pitkää. He olivat kääntyneet heti ja riensivät kaikin voimin rantaa kohti.
Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta, joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys — ja taas, ja taas — raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi Duncania — hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea, ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: — Jumala hallitsee myrskyn, emme tarvitse pelätä.