— Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen kokonaan unohtanut.
Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:
— Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet niin tehnyt.
Jane purskahti itkuun. — Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä, Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä kaikki.
— Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä voi olla.
Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: — Minun täytyy sanoa Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.
— Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he kohtasivat toisensa.
— Voi, Lizzie, olen niin iloinen — niin kovin iloinen! — vastasi Ruth loistavin silmin. — Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?
— Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään sitä.
— Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät — ainakaan nyt, kun sinä sen aivan varmaan tiedät.