— Oi, ei ollenkaan! Ja alussa hän oli pahoillaan minun tähteni, sanoi hän, kun minä sitä niin halusin. Toivoisin olevani enemmän Ruthin kaltainen, Debby — tarkoitan tekojen puolesta.
Debby hymyili, sillä hän ymmärsi siihen sisältyvän tuon turhamaisen ajatuksen: En tahtoisi olla hänen näköisensä.
— Hän ei ole itsekäs, Alice, ja minä luulen, että tekin joskus opitte sellaiseksi. Ettekö aikonut antaa hänen tarjota teetä, vaikka olisitte saanutkin palkinnon?
— Kyllä, siitä olen iloinen, mutta…
— Mitä mutta?
— Nyt hänellä on siihen oikeus eikä kukaan tiedä, että olin aikonut luopua siitä. Enkä minä sitä sano heille.
— Ei, ei! Mutta minusta se ei tee mitään, tietäähän yksi kuitenkin sen, Alice.
Alice ymmärsi Debyn nöyrästä äänenpainosta, ketä hän tarkoitti.
— Mutta en voi sitä auttaa, että toivoisin Ruthin tietävän sen. Hän on varmaan ihmetellyt, etten minä ilmoittanut iloani, kuten muut. En soisi, että hän pitäisi minua itsekkäänä. Tahtoisin, että hän pitäisi minusta enemmän. Luuletko, Debby, voivani puhua siitä Ruthille?
— Kyllä, ystäväiseni, mutta eikö olisi paras mennä nyt? — Debby asetti huolellisesti hatun Alicen päähän. Aluksi kulkivat he aivan hiljaa, mutta pian unohti Alice huolensa saadessaan vanhan ystävänsä vieraakseen, sillä miss Long oli jättänyt kirjastohuoneensa ja teehomman kokonaan Alicen huoleksi. Perille päästyä vei hän Debyn ensiksi omaan huoneeseensa. Ovessa lensi Ruth heitä vastaan niin, että hän aikoi syöstä heidät kumoon ja huudahti: