— Minä en koskaan juoruile, vastasi Ruth tulipunaisena.
— Vai niin — sangen hyvä! Nähdäänhän!
— Sinä olet hyvin ilkeä poika, enkä minä lähde koskaan sinua kanssasi enää, sanoi Ruth kovemmalla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä. Loppumatkalla vastaili hän hyvin lyhyesti Tedin huomautuksiin.
Heidän kotiin päästyään tulivat pian toisetkin, mutta Ruthin ja Edvardin toimista ei puhuttu mitään.
Kun Ruth iltasella vierashuoneessa luki erästä satukirjaa, ja Ted oli jossain ulkona, kuuli hän Valterin sanovan: — Toivon, että huomenna on kaunis ilma, äiti. Tahtoisin viedä Sinut Sedburyyn ponivaunuilla.
— Luulin, ettei Taffya voisi käyttää.
— Kyllä, William sanoi eilen, että sen polvet ovat aivan terveet, ja minun tekisi mieleni näyttää sinulle, kuinka paljon olen edistynyt ajamisen taidossa.
— No niin, poikani, jos tahdot, ja jos ei ilma ole liian kylmä minulle.
Ruthin oli paha olla. Mutta luonnollisesti hän ei voinut sanoa mitään Tedin salaviittausten tähden. Hän ei kuitenkaan voinut lukea, ajatukset työskentelivät.
— Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se, mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha, mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta olen iloinen, ettei se ole minun asiani! — Ja hän luki kirjaansa edelleen.