— Ted jää tänne, jatkoi tohtori, hän on tarpeellinen, sillä lady Douglas ei jaksa paljoa.
— Eihän hän ole haavoittunut, vai?
— Ei paljon toivoakseni, mutta töyttäys oli hyvin ankara. Luulen hänen pudonneen pensastoon, mutta sir Valter-raukka lienee pudonnut pää edellä kovaan tiehen.
Ruthia pöyristytti.
— Kas niin, kas niin! Älkäämme puhuko siitä, huomenna on hän jo parempi ja ylihuomenna voi hän jo kiittää sinua ja toisia. Tohtori ratsasti pois, Beachfieldiin päin.
Vaunua odotellessaan Ruth mietiskeli tuota hirveätä tapausta. Hän huomasi, että hänen ylpeytensä oli ollut kaiken syynä. Silloin hän kiitti Jumalaa, ettei Valter ollut kuollut hänen rikoksensa, hänen suuren rikoksensa tähden. Ja muistaessaan sen anteeksiantamuksen ja rakkauden, joka ei koskaan lopu, sanoi hän sydämensä syvyydestä: — Oi, Jumala! Anna suuri syntini anteeksi ja tee minut nöyräksi Jesuksen tähden.
Ennenkuin hän lähti kotiin, tarjosi ystävällinen vaimo hänelle teetä ja koetti lohduttaa tyttöraukkaa. Mutta kauhunsekainen ilme oli jo kasvoilta kadonnut ja taivainen rauha antoi hänelle levollisen unen noissa tyhjissä huoneissa. Hän tiesi että Jesus vielä rakasti häntä, ja tämänkin surullisen tapauksen kautta tahtoi tehdä häntä nöyremmäksi ja valppaammaksi itsensä suhteen.
YHDEKSÄS LUKU.
Tunnustus.
Lähes viikko kului, ennenkuin Valter voi palata kotiin. Tänä surullisena aikana täytyi Ruthin olla paljon yksin. Hänellä ei ollut tilaa tuvassa, sillä sen omistajienkin täytyi olla naapurissa. Lady Douglas ajatteli lähettää hänet miss Longin luo, mutta Ruth pyysi niin hartaasti saada tehdä, mitä tarvittiin ja juosta asioilla Beachfieldissä, että se aije raukesi. Ted kävi joka päivä kotona, mutta Valter ei voinut olla kauan ilman häntä. Onnettomuuden jälestä oli Ted jättänyt kaikki elkeensä, ja koetti hoitaa sairasta sekä säästää äitinsä vaivoja niin, että oli vaikea tuntea häntä entiseksi räyhääväksi ja ajattelemattomaksi Tediksi.