— Lapsenne on nyt onnellinen — hän ei enää tunne mitään puutetta. Eikö se lohduta teitä?
— Niin, niin, minä tiedän. Hän ei tule minun kanssani kotiin, missä ei ole leipää, ei puita pesään — ja kaikki on tyhjää. Ei, ei, minä en voi tulla, älkää pyytäkö. Tahdon jäädä tänne, levätä hänen haudallaan. Oi, rakastettuni, jalokiveni, mitä minun on tehtävä?
Ruth joutui epätoivoon. Hän tarttui taas vaimon käteen. — Ettekö tule istumaan tähän kivelle? Tästä voitte nähdä haudan. Se tuottaa teille lepoa. Tulkaa, minun tähteni!
Hän oli liiaksi väsynyt vastustellakseen. Ruth asetti hänet kivelle ja kysyi: — Ettekö tahdo jättää poikaanne Jumalalle ja mennä kotiin?
— Jättää niin, pyhälle neitsyelle! Täytyykö minun jättää? Ei, antakaa minun jäädä! Ja taas hän purskahti katkeraan itkuun.
— Koettakaa jättää hänet Jesukselle, sanoi Ruth. — Hän rakasti häntä ja siksi on hän hänet ottanut pois.
— Niin, niin, hän rakasti häntä! Ja minä rakastan häntä — ja hän rakasti minua, niin, paljon, paljon!
Ruth kuuli nuo sanat kuiskauksena. Hän ei voinut viipyä kauempaa. Hän pisti vähän rahaa vaimon käteen ja lähti lausuen: — Toivon, että Jumala teitä lohduttaa!
Hän tapasi piirustajat samalla paikalla. He olivat juuri lopettaneet, eivätkä olleet ollenkaan ajatelleet ajan kulkua. Nyt huomasivat, että oli jo kiirehdittävä asemalle. Alice huomasi Ruthin vakavuuden, ja tämä kertoi matkalla kohtauksensa hautausmaalla. Alice ei kuitenkaan osannut aavistaa toisten surua ja pian unohti koko asian.
He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen mielellään semmoisenakin ottaisi.