ELPYVÄ. No totta kai! Tuommoiset nuoret miehet ne nauravat kaikelle — Runous esimerkiksi heistä ei ole minkään arvoinen. Sitä osaa muka kuka vaan viitsii. — Heillä on rahaa, ei mitään muuta.
HELENIUS. Niin. Ei mitään muuta. (Paussi. Katsovat ulos). Minua on viime aikoina alkanut arveluttaa tuo herra Kanteleen liika seurusteleminen neitien kanssa.
ELPYVÄ. Totta puhuen niin minuakin.
HELENIUS. Me olemme jääneet vallan syrjään. Ja suoraan sanoen, minun asiani vaativat neiti Theresen suosion, ja muutenkin tietysti minun tunteeni.
ELPYVÄ. Niin minunkin neiti Adelaiden, ja tietysti minäkin muuten myös… — Jotain olisi tehtävä.
HELENIUS (katsellen akkunasta). Tuommoinen poikaviikari! Se on kerrassaan hermostuttavaa! (loukkautuneena). Neiti Therese säilyttää jo ruusua häneltä.
ELPYVÄ (samoin). Ja neiti Adelaide ruiskukkaa!
HELENIUS. Siinä sen nyt näette! Me alamme olla heille ilmaa.
ELPYVÄ. Ja me olimme jo niin hyvällä alulla.
HELENIUS. Mikä minua vielä harmittaa, on se, että herra Kannel on niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.