ELPYVÄ. Hän tuntuu huvittavan heitä kovasti, tuo herra Kannel.
HELENIUS. Niin tuntuu. (Paussi. Katsovat ulos akkunasta).
ELPYVÄ. Neidit eivät enää osaa muusta puhuakkaan kuin hänestä.
HELENIUS. Hän on heistä kovin intresantti.
ELPYVÄ. Ja mikä hänessä on intresanttia?! Ei suoraan sanoen mikään.
HELENIUS. No eipä todellakaan. Kyllähän hän on iloinen…
ELPYVÄ. Ei hän ole mitään! Nuori, huikentelevainen ja varakas, mutta tyhjä sielu.
HELENIUS. Ei hänessä mitään syvempää ole, kyllä se on totta.
ELPYVÄ. No ei, Jumala paratkoon! Ajatelkaas, tuommoinen nuori hulivili! Mitä hän on kokenut syvällistä elämässään? Onko hän koskaan vaivannut itseään synkillä ajatuksilla, onko hän koettanut yökaudet syventyä suurten runoilijain teoksiin? — Lausun tämän vaan esimerkiksi. — Onko hän koskaan itse koettanut panna kokoon pienintäkään runoa? — Tämäkin vaan esimerkiksi. — Ei, sitä hän ei ole. — Mutta tehdä pilkkaa runoudesta, sitä hän kyllä osaa.
HELENIUS. Hän tuntuu todellakin sangen löyhältä. Ei mitään vakavampaa. Jos hänen pitäisi esimerkiksi syventyä jonkun lakiteoksen henkeen, niin sepä vasta olisi näky. — Olkoon tämäkin nyt vaan esimerkiksi sanottu. — Ja kuitenkin semmoinen työ vaatii ajatuskykyä ja edistää ja kehittää ihmistä.