Ihmiset ajatteloot
Minun ilolla laulavani.
Wain en mie ilolla laula
Enkä mielellä hyvällä.
Laulan kurja kulkujani,
Raukka rannan juoksujani,
Waivaine vaelluksiini.
Jou'uin kurja kulkemahe,
Waivaine vaeltamahe
Ihmiset ajatteloopi
Humalassa huutavani,
Wiinassa viheltäväni,
Jos vaan virren veärin laulan,
Sanat ristihin repäsen.
Elkäätte hyvät minua,
Elkäätte Jumalan luomat
Ou'oksi on ottakoho,
Tehkö soppehen sohinaa,
Silmän iskuu ikkunoihe.
En minä opissa ollut
Enkä kouluissa kolainnut,
Seissut en seppien pajoissa,
Sepän pihtiä piellyt.
Nurin katsoi nurkkamuori,
Weärin katsoi veartivaimo,
Ei oikein omat emännät,
Ei oikein omat eläjät,
Oven suussa ou'ot silmät,
Kierot keskilattialla,
Peräss' ol' perin vihaiset;
Peräpenkki tietäjiä,
Sivuseinä siivomiehii.
Kalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä, missä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan seutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.
Tunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen Karjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin asuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat. Purjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.
Wanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit ovat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein tammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta, jolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut puunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon eritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon niitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan salomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.
Wanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan paikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan vanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet kuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä. Eräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan kaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen ovat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa sanotaan "perevaaroiksi." Sortavalan pogostassa ovat muun muassa Sariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren perevaara ja Kaukovallan kylä.
Tuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. Wuoksenpuoleisen
Laatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi,
Sortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.
Wanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi. Tämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme Lapin nimellä. "Lappi" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä tänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua, joka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta. Sortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää "Lapiksi." Suistamolla olen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta Aunuksessa.
Laatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat arvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon, sijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen luonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu Wienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät paikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti Pohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin mursu, "Tulilappi" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä kerrotaan.
Neljäs Luku.