Karkuri eli "biegloi" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten ilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin metsänpetoa. Moni "biegloi" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi rosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina pyyntimiehinä.
Talonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin
säälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää.
"Biegloista" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita.
Nämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.
Kun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä pakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei samanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen täytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos palkkasivat toisen miehen sijaansa.
Sotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa ja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat värvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän nuoret miehet ympärilleen.
Siinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se on jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana huoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät keisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin kirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan piirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.
Moni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua mielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät seuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän rajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa, palvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.
Muutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata. Ken onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana "biegloina" elää loppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä ainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää rakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja sisarista, sulhasen morsiamestaan.
Löytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein ammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen summan, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään. Sellaisia "sielunkauppiaita" mainitaan Karjalassakin olleena liikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!
Se oli kamala ammatti, verellä tahrattu.
Kuudes Luku.