Raja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä. Liiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu ensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen, alkaa viimein puhelu.
Toista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä niin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden osoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää hänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.
Tällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä ja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin naapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan se "kädehinen proasniekka" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua salokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.
Raja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus.
Kansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.
Maanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan tavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa rahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä rauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät. Tästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä vaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun "kohvista", minkä keittäisi isäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.
Saattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy salakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän kertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota luvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.
Wielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella salolla tukinhakkuussa eli "parren leikkuussa", niinkuin Itä-Karjalassa sanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen. Läheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa laattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.
Tietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei oteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa hyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena menee talossakin.
Karjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän on herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa määräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä tapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään häpeänä.
Karjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä sekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen siinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella silmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. — Hevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua tavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana muuallakin, ei vaan Karjalassa.