Tämä kaunis näky nähdään siellä illalla juuri ennen auringonlaskua. Tämän vuoriston itäpuolella on melkein aina tiheä ja sumuinen ilmakerros, joka on niin sakea, että se luo itsestään varjon kuin mikäkin seinä. Auringon laskiessa länteen kuvastuvat kaikkien läheisten esineiden varjot tämän tiheän ilmakehän pinnalle. Katselijasta, joka nousee ylös kukkulan huipulle, näyttää siltä kuin hänen varjonsa, suunnattomasti suurentuneena, samoin kulkisi pilviröykkiötä vastaan, mutta niin ei todellisuudessa ole laita — se pysyy rauhallisesti paikallaan, ja jos hän voisi kävellä kukkulan huipulta suoraan kuvaistaan kohti, olisi hän hyvin pian päässyt sen taakse.
Kangastus on myöskin yleisesti tunnettu harhakuva. Sitä nähdään Egyptin hiekka-aavikoilla ja ovat matkustajat kuvailleet sitä seuraavaan tapaan: Kuljettuaan pitkin polttavan kuumaa hiekkalakeutta, väsyneinä, janoisina ja viileää yötä odottaen, he äkkiä ovat etäällä näkevinään välkkyvän vedenpinnan. He ovat kiihkeästi kiirehtäneet kameleitansa tuota siunattua järveä kohti; mutta heidän edetessään kangastus samaten etenee heidän silmissään, ja auringon viimein laskiessa taivaanrannan taa katoaa koko viehättävä harhakuva näkyvistä.
Tämä omituinen ilmiö aiheutuu siitä, että aavikon hiekka kuumentuu suunnattomasti päivän polttavista säteistä ja ohentaa sitä lähinnä olevan ilmakerroksen, ja tämä ilmakerros eroaa monessa suhteessa siitä, joka on vaikkapa vain pari metriä sen yläpuolella — se on aivan kuin vedenpinta, jonka pinnalla öljyä uiskentelee. Näin ollen taittuu jossakin taivaalla kulkevan pilven kuva sen pinnalle, näyttäen järveltä erämaassa, ja kun kylät Egyptissä yleensä ovat rakennetut kunnaille, kuvastuvat talot ja puut tämän pilven pinnalle edellä kerrotulla tavalla ja monistuvat heijastajan säännöttömyyden ja epätasaisuuden takia, niin että ne saavat suuremman ko'on ja eriskummallisemman ulkomuodon kuin mikä niillä todellisuudessa on.
3. Suuri Irlannin hirvi.
Kauvan, kauvan ennen niiden aikojen alkua, joista historia mitään tietää, eli maamme päällä oudon näköisiä eläimiä — eläimiä, joita emme enää missään näe, sillä ne ovat jo ammoin sitten kuolleet sukupuuttoon. Tahi oikeastaan on epäiltävää osaammeko me puhua mitään "maastamme", sillä tämän taivaankappaleen, jolla me nyt elämme, on täytynyt ennen olla vallan toisennäköinen kuin nykyään, niin että meidän olisi vaikea tuntea sitä omaksemme, jos meillä olisi tilaisuutta nähdä se muinaisessa tilassaan.
Siis tuhansia vuosia sitten — jos voisimme siirtyä ajassa niin paljon taapäin tahi jos meillä olisi sen aikainen maapallon kartta katseltavanamme — oli maan päällä meriä siellä missä nyt näemme vuoria, maata missä nyt ulottuu rajaton ulappa, kukkuloita laaksojen paikalla ja järviä lakeuksien kohdalla; mantereita, joita valtameri nyt erottaa toisistaan, ei silloin mikään vesi jakanut kahtia. Mutta sinä aikana oli maan päällä paljon enemmän lunta ja jäätä kuin nykyään.
Ehkäpä moni ihmettelee, kuinka ollenkaan on mahdollista että me voimme tietää kaikista näistä asioista. Mutta asianlaita on niin, että vaikkapa meillä ei niiltä ajoilta ole jälellä yhtään ainoata kirjaa, karttaa tai kuvateosta — silloiset ihmiset olivat näet niin raa'assa tilassa, että heitä voisi pikemminkin nimittää villeiksi eläimiksi, eivätkä he osanneet lainkaan kirjoittaa — niin on meille kuitenkin säilynyt kirja, joka ei ole ihmisten kirjoittama, mutta jonka lehdet ovat avoinna jokaiselle, joka vaivoista säikkymättä tahtoo niitä oppia lukemaan. Tämä kirja ei ole kirjoitettu millään helposti ymmärrettävällä kielellä, mutta se sisältää mitä huvittavimpia ja opettavimpia asioita: sen sisällyksenä on maapallomme historia.
Oppineet ja älykkäät miehet, jotka ovat tutkineet geologiaa — se on maapallon historian nimi — ovat saaneet selville, minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt tuhansia vuosia takaperin. He ovat löytäneet noiden omituisten, sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita, hautautuneina maan uumeniin tahikka toisinaan kiveksi kovettuneina. Muutamista harvoista löytämistään luista he ovat kyenneet rakentamaan kokonaisia eläimiä ja antamaan meille käsitystä siitä, millaisilta ne eläessään saattoivat näyttää. Ja erinäisistä merkeistä kallioissa ja vuorten kupeissa he voivat päätellä, minne asti jää ja lumi noina etäisinä aikoina ulottui, missä meri ennen lainehti maakamaran päällä ja missä maa on vajonnut vesien kohtuun.
Monet noista eläimistä olivat erittäin suuria ja jotkut vallan hirvittävän näköisiä. Ankara mahtoi olla elämä ja toimeentulo aikojen takaisilla ihmisillä, kun moiset hirviöt samosivat mailla ja merillä. Mutta korkeampaa järkeänsä käyttäen ihmissuvun onnistui niistä saavuttaa voitto; suunnattomasta ko'ostaan ja voimistaan huolimatta ovat jättiläiseläimet kuolleet sukupuuttoon, niin että me tunnemme niitä vain harvoista museoihin kerätyistä luuston osista ja tiedemiesten sommittelemista kuvista.
Kauneimpia kaikista näistä maan päältä hävinneistä eläimistä oli suuri Irlannin hirvi eli jättiläishirvi, kuten sitä myös nimitetään. Tämä harvinaisen komea eläin oli kolmatta metriä korkea, siis isompi kookasta hevosta, ja varustettu mitä muhkeimmalla sarviparilla.