Veneen alkumuoto
oli yksinkertaisesti ajopuu, jommoisella villi-ihmiset vieläkin kulkevat vetten yli, käyttäen kämmeniään tai puunoksaa melana. Myöhemmin älyttiin sitoa useampia puunrunkoja yhteen, niin että syntyi lautta. Tällaisen aluksen kulkua voi jo ohjata ja edistää joko irtonaisen tahi kiintonaisen pienemmän puun, airon tai peräsimen avulla. Sitten kun ihmiset olivat keksineet tulen käytön ja oppineet valmistamaan itselleen työaseita, kykenivät he kovertamaan puunrungon yhdeltä puolelta ontoksi ja saivat siten kanootin, joka on varsinaisen veneen vanhin muoto. Alkuaan lienee tämä ollut tasapäinen, mutta sitten opittiin nopeuden enentämiseksi veistämään keula ja perä suipoiksi. Seuraava aste oli, että valmistettiin oikein lavalliset airot. Miljoonat ihmiset käyttävät vieläkin tällaista ontosta puusta kyhättyä kanoottia ainoana vesikulkuneuvonaan.
Tästä asteesta on alkanut suunnaton kehitys. Kanootista on muodostunut mitä erilaisimpia aluksia, jotka ensin rakennettiin palkeista ja lankuista, vihdoin raudasta ja teräksestä; ja käyttövoimaksi tuli airojen ja purjeiden asemesta höyry ja kaasu. Kehityksen tähänastisena huippuna ovat hirvittävät "Dreadnought"-malliset sotalaivat ja niidenkin tuhoojat, veden alla liikkuvat sukellusalukset, suunnattomat 50,000 tonnin kantoiset valtamerijättiläiset sekä pienet sirot moottoriveneet.
Luonnonkansojen veneet.
Mutta tämän edistyksen alkumuotoja voi vielä nykyisinkin nähdä kehityksessään kesken jääneillä tahi luonnontilassa elävillä kansoilla. Niillä on kullakin oman-malliset aluksensa, riippuen niiden elintavoista ja niiden asumain alueiden ilmanalasta. Grönlannin eskimo lähtee myrskyävälle merenulapalle hylkeen-nahkaisessa "kajakissaan", joka on meidän palkoveneen perikuva. Se on umpinainen, niin että sisässä istuja kaaduttuaan keikahuttaa veneensä jälleen pystyyn, ja niin kevyt, että hän voi sen kantaa olallaan kotia. Yhtä kevyt ja näppärä on punaihoisen intiaanin tuohesta kyhäämä piroogi, jolla hän pelkäämättä viilettelee kuohuisia virtoja myöten. Sitä käytetään yleisesti Kanadassa ja brittiläisessä Kolumbiassa, ja mahtuu siihen useampikin henkilö kantamuksineen. Tyynen Valtameren Fidshi-saarelaiset tukevat kovin kiikkeriä pursiaan niiden laitaan kiinnitetyillä tukilaitteilla eli apukanooteilla, jotka sallivat pystyttää purteen purjeenkin. Afrikan villikansoilla sekä monien Australian saarten asukkailla on erikoisia kanootteja sekä rauhan että sodan tarpeita varten. Edelliset ovat isoja, jykeviä ja usein runsaasti koristeltuja, jälkimmäiset pitkiä, kapeita ja kevyitä, jotka voivat kuljettaa suuren joukon sotilaita, mutta samalla ovat hyvin nopeakulkuisia. Kiinalaiset, jotka väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla, osaavat käyttää mainiosti hyväkseen suunnattoman maansa monilukuisia virtoja ja keinotekoisia vesiteitä. Tiheimmin asutuissa maakunnissa paljon ihmisiä tykkänään elää lautoilla, joilla he harjottavat puutarha- ja maanviljelystäkin vähäisissä multapenkeissä. Heidän kalastusvenheensä ja merirosvoaluksensa (aikaisemmin sotalaivansakin) ovat eräänlaisia isoja, litteäpohjaisia ruuhia, "dshonk’eja" ja "sampan’eja", joita kuljettavat nelikulmaiset, bamburaa’oilla tiheästi tuetut purjeet.
Purjeet.
"Tuu’ittele, tuuli, purtta,
Aalto, laivoa ajele
Ilman sormin soutamatta,
Ve’en kieron rikkomatta,
Väljille meren selille,
Ulapalle aukealle."
Tämä kalevalainen toivotus kuvastaa kauniisti ensimmäisten merenkulkijain harrasta halua päästä purrellaan liitämään vaivatta eteenpäin, niinkuin lehdellä siipiensä avulla purjehtiva perhonen tahi kuin orava, jonka joskus näkee häntä pystyssä seilaavan kaarnapalasella. Arvatenkin oli muinainen soutelija huomannut myötäisen tuulen auttavan häntä siihen suuntaan, johon hän airojensa tai melansa avulla pyrki, ja sen vuoksi älynnyt kiinnittää pukuverhonsa pystyynnostetun airon nenään; sitten kelpasi hänen itsensä käsivarsia levähyttäen huilata huoletta matkan päähän.
Ensimmäinen purjemuoto oli epäilemättä tuo kaikkein yksinkertaisin, aluksen ainoaan mastoon nostettu suunnikkaan muotoinen purje, joka yhä vielä on ainoa käytännössä oleva kiinalaisilla ja muilla itäisen pallonpuoliskon kansoilla. Läntisessä maailmassa tuli myöhemmin käytäntöön kolmikulmainen tai vinokaiteen muotoinen, "latinalaiseksi" nimitetty purjemuoto. Vasta aluksien suuretessa sekä mastojen luvun ja ko’on yhä kasvaessa ovat helpommin käsiteltävät, tasaepäkkään ja epäkkään muotoiset purjeet tulleet yleisiksi.
Näiden erilaisten purjeiden lukua, muotoa ja kokoa voitiin sovitella monenmoisiin ryhmiin — riippuen alusten suuruudesta, niiden tarkotusperästä ja kulkureitistä, miehistön lukumäärästä j.n.e.