Merirosvous: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake — kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. — Kaapparitoimi: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. — Alabama’n tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu. — Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. — Emden: Naamarin turvin vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien toiminta ja kohtalo.
Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun- ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16. sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja "bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista verta ja kultaa.
Espanjan rikkaus Amerikassa.
Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja "tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa. Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa; vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.
Bukanierit.
Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.
Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen "lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla "bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoja vastaan.
Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät — kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen "rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä. Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen; rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin yrityksiin.
Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla. Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista, helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla että kaukana sisämaassa.
Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa, jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi, saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun, Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto, jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin, raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.