Tämän kirjan alkulauseessa puhuimme suurista etsijöistä, joita korkea ihanne, uupumaton pyrkimys ajaa halki kuoleman vaarojen etäisenä siintävää päämäärää tavoittamaan.
Samanlainen ikuinen pyrkimys se on halki aikain johtanut etsijöitä napaseutujenkin kuolemanmaille.
Mikä niissä on ollut viehättävää? Mitä aineellista, taloudellista hyötyä niistä voitettavana? Mitä vallanlaajennuksia voisivatkaan nuo ikuisen lumen ja jään, yön ja pakkasen kuningaskunnat tarjota? Ei mitään!
Voitto ja hyöty on puhtaasti henkistä laatua, ihmisen iäistä tiedonjanoa tyydyttävää.
Ensinnäkin itse tuo merkillinen maantieteellinen piste, jonka yllä aurinko viipyy vuorokauden ympäri näennäisesti aivan liikkumatonna, jossa ei ole yön eikä päivän vaihtelua eikä ilmansuuntien erotusta. Eikö sen saavuttaminen ole omiaan viehättämään etsivää henkeä?
Entä sitten äärimmäisen pohjolan ja äärimmäisen etelän jylhänankara luonto mittaamattomine jääkenttineen ja jättiläiskirkon muotoisille jäävuorineen; tuiki tuntemattomat mantereet napojen ympärillä, joissa on vaikea laskea koskaan sulamattoman ikijään loppumista ja varsinaisen maakamaran alkamista; niiden niukka, mutta peräti merkillinen eläimistö ja vielä niukempi kasvikunta, ilmastolliset ja magneettiset ilmiöt räiskyville revontulineen, kuljettavien väylien mahdollinen olemassaolo, meriveden lämpimyyden vaihtelut ja merivirtojen seuraaminen — kaikki tuo on rajatonta, neitseellisen koskematonta riistamaata tieteelliselle tutkimukselle.
Naparetket.
Pohjoisten napaseutujen tutkimisen panivat jo 1500-luvulla alulle hollantilaiset, joiden retkistä Barentzin johtaman retkikunnan viettämä kolmivuotinen pakkotalvehdus Novaja Semljalla oli kuin ihmeellinen sankaritaru. Vuosisatojen kuluessa ovat sitten monien Europan kansojen karaistuneimmat pojat yhä yrittäneet pohjan perille (Franklin ja Clark Ross 1800-luvun alussa), kunnes voitonseppeleen viimein saavutti amerikkalainen Peary, joka löysi pohjoisnavan v. 1909. — Pohjoisten purjehduskelpoisten väyläin keksimisessä ovat sen sijaan Pohjolan kansat olleet etunenässä. Suomalais-ruotsalainen Nordenskiöld purjehti ensinnä koillisväylän Aasian ympäri vv. 1878-9, ja norjalainen Amundsen kiersi v. 1906 vastakkaiseen suuntaan luoteisväylän Amerikan ympäri.
Etelänavan tienoot eroavat pohjoisista napaseuduista siinä, että siellä ei kulje lainkaan lämpöisiä merivirtoja ylläpitämässä elämänmahdollisuuksia. Jo 60-70 leveysasteen välinen vyöhyke, jolla Suomi kokonaisuudessaan sijaitsee, on sielläpäin tuiki kolkkoa, miltei luoksepääsemätöntä jäämerta ynnä ikijään peittämää napamannerta.
Mutta sielläkään ei ole puuttunut rohkeita yrittelijöitä. Jo 1700-luvun lopulla tunkeutui mainio Tyynen valtameren tutkija James Cook 71° saakka. Edellämainittu Clark Ross pääsi vielä kauemmaksi ja keksi siellä, ikuisen jään ja pakkasen maassa, kaksi kirkkaasti liekitsevää tulivuorta, joille antoi laivojensa mukaan niinet Erebus ja Terror. Mutta vasta meidän päivinämme ovat etelänavan valloitusyritykset vieneet menestyksellisiin tuloksiin. Englantilaisen Shacklctonin oli tosin v. 1909 pakko palata takaisin aivan läheltä lopullista päämäärää, mutta hänen maanmiehensä ja toverinsa Scott saavutti sen v. 1912 alussa; ja jo edellisen vuoden lopulla oli paikalla käynyt paljon kehnommin varustettu, mutta naparetkiin paremmin karaistunut Amundsen, pohjoisen luoteisväylän kunniakas keksijä.