Napojen murhenäytelmät.
Paljoa enemmän kuin muilta etsijöiltä vaaditaan naparetkeilijöiltä kukistumatonta rohkeutta ja ennen kaikkea karaistunutta sielua ja ruumista. Villejä ihmisrotuja tai petoja hänen ei tarvitse peljätä, mutta niitä paljoa villimpänä ja kammottavampana isäntänä esiintyy napaseutujen hirvittävä luonto. Sen asettamat vastukset ovat paljoa moninaisemmat ja erikoisemmat kuin muualla, eikä sillä ole edes elatuksen apua annettavana, josta ei mikään muu maanääri koskaan ole tyhjä.
"Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät! Taivasta talv’ ei salli lauhaa; jääkarhut ympärillä kömpivät, puhuri täysin palkein pauhaa, jää Ukon äänin halkee, paukahtaa, ja revontulet läikkyy, roihuaa!"
Tuo kuulostaa kyllä syrjäisestä suurenmoisen runolliselta ja viehättävältä, mutta toisenlaiseksi käy todellisuus, kun mukaan otetut ruoka- ja lämmitysaineet loppuvat ja nälkä ja pakkanen ja napaseutujen oudot, eriskummaiset taudit yhtyvät sortamaan avutonta matkamiestä. Siksipä sisältääkin napatutkimusten historia paljon lukuisampia ja kaameampia murhenäytelmiä kuin muiden löytöretkien.
Etelänavan vallotus.
Liikuttavin niistä on epäilemättä Scottin retkikunnan kohtalo. Riemuvoittonsa hetkellä se keksi toisen kilpailijan jo ennättäneen siepata siltä voitonseppeleen; ja kolkolla paluumatkalla sen navalla käynyt osasto sortui kuolemaan.
Kuinka mainiosti tuollainen retkikunta saattaakin olla järjestetty, kuinka viisaasti ja kaukonäköisesti sen matkavarustukset ja kulkureitit olla suunnitellut, niin kuitenkin voi joutua hetki, jolloin inhimillinen kärsimys ei kestä enää kauempaa, jolloin titaanienkin kamppailu jääsilmäistä luontoemoa vastaan on toivotonta. Tähän asti — mutta siitä ei ylitse!
Tämän retkikunnan tarina on niitä, jotka saavat veren sykkimään suonissa entistä kuumemmin, sydämen lyömään hartaammin ja hehkuvammin ja pään taipumaan kunnioittavasti inhimilliselle urheudelle. Retkikunta saavutti päämäärän, johon sen johtaja oli vuosikausien kuluessa tien viitoittanut — vain keksiäkseen, että ainoastaan kuukautta aikaisemmin sen jo oli saavuttanut toinen mies; ja sitten pahan sään yllättämänä urhokas joukko paleltui kuoliaaksi vain kolmen peninkulman päässä lähimmästä polttoainevarastosta, jonka saavuttaminen olisi tiennyt retkeläisille lämmintä pakkasen hirmuja ja keitettyä ruokaa napasairautta vastaan.
Matkan alku.
Kun Terra Nova (Uusi maa), Robert F. Scottin retkikunnan laiva, marraskuun lopulla 1910 lähti Uudesta Seelannista käsin valloittamaan etelänapaa, oli sillä hyvät toiveet menestyksestä. Johtaja itse oli koeteltu merimies, Englannin sotalaivaston upseeri ja innokas kaikkien viimeaikaisten, etelänavan arvoitusta koskevain tieteellisten ongelmain tutkija, edellämainitun Shackletonin retkikunnan osanottaja. Kaikki muutkin retkikunnan 60 jäsentä olivat valitut pitäen matkan päämäärää silmällä. Joukossa oli geologeja ja fyysikoita, meteorologeja ja lääkäreitä, valokuvaajia ja merimiehiä, moottori-insinööri ja hiihtäjämestari, koirilla-ajajia ja kokkeja j.n.e. — sanalla sanoen kokonainen pieni yhteiskunta alallansa kunnostautunutta valioväkeä. Itse asiassa se olikin parhaiten kokoonpantu naparetkikunta; mikä milloinkaan on matkalle lähtenyt.