Turvallisesti puhkaistiin ahtojäiden alue, kunnes vuoden viimeisenä päivänä saavuttiin Shackletonin kolme vuotta aikaisemmin ensiksi tapaaman Suuren jäämuurin reunalle Kap Crozierhen, joka oli ennakolta määrätty retkikunnan talvehtimispaikaksi. Laiva palasi sitten talven ajaksi takaisin Uuteen Seelantiin. Pari viikkoa ahersivat miehet kuin orjat kantaen varastoja rannalle, rakentaen kappaleina tuotua talvimajaa pystyyn, luoden lumesta lääviä retkikunnan ponyhevosille ja ajokoirille, varustaen rekiä kuntoon j.n.e.
Talvenpito etelän jäissä.
Tammikuun puolivälissä oli talviasema viimein valmis. Se oli lautahökkeli, 17 m pitkä, 8 1/2 m leveä ja 3 m korkea ja oli jaettu eri osastoihin upseereja ja miehistöä varten. Lisäksi se sisälsi tieteellisen laboratorion, pimeän kammion valokuvaamista varten ynnä työpajan. Rakennuksen keskelle sijoitettu rautakamiina huokui rattoisata lämpöä kaikkiin suojiin, seinillä oli kirjahyllyjä ja hauskoja kotimaan kuvia. Pohjoisen (lämpimän tuulen) puolella olivat varastosuojat. Osa miehistöstä asettui kuitenkin asumaan "Hut Point'iin" (Maja-kärkeen) moniaita km länteen päin, niissä oli vielä pystyssä Scottin v. 1901 Shackletonin retkellä käyttämä talvimaja, joka puhelinjohdolla yhdistettiin pääasemaan.
Sitten käytettiin kuukauden päivät ruoka- ja polttoainevarastojen sijoittamiseksi alkavan naparetken tarpeeksi usean sadan km varrelle etelään päin. Jäämuurilla matkaaminen oli kuten aina vaarallista, moniaita hevosia ja koiria menehtyi tiellä, ja kerran joutui koko matkue eksyksiin. Sitten huhtikuun puolivälissä alkoi varsinainen talvenvietto, jonka pitkät kuukaudet käytettiin tieteellisiin tutkimuksiin ja illat rattoisaan seuranpitoon kamiinin ympärillä öljylamppujen valossa. Ajanviettoa varten oli mukana runsas kirjasto, gramofoni ja taikalyhty. Työtä oli sitäpaitsi jokaisella miehellä yllinkyllin; varsinkin vetojuhtien hoito ja ruokinta antoi paljon huolta, niiden voinnissapysymisestä kun arveltiin koko retkikunnan menestyksen riippuvan.
Lähtö napaa kohti.
Vihdoin koitti etelänavan "kevät" lokakuun lopulla, ja aurinko alkoi vinosti heittää kalseita säteitään. Silloin oli alettava suuri, uskalias matka navalle, n. 130-peninkuhnainen taivallus.
"Tulevaisuus on jumalien helmassa. En voi ajatella, että mitään olisi jäänyt tekemättä menestyksen varmentamiseksi." Näin kirjoitti kapteeni Scott päiväkirjaansa lähtöpäivän aattoiltana. Ja lukiessaan tuota monessa suhteessa hyvin huomattavaa kirjallista tuotetta uskoo syrjäinenkin kernaasti, että kaikki oli varustettu suurta yritystä varten niin perinpohjin kuin ihmisymmärrys ja -kyky suinkin voi.
Marraskuun 1:pnä 1911 erosi napamatkue jälellejäävistä. Siihen kuului kymmenen miestä, jotka ajoivat yhtä monta islantilaista ponyhevosten vetämää rekeä, sekä kaksi miestä siperialaisten koirien kuljettajina, niiden kun oli määrä käydä pikku hepojen sijaan valjaisiin, kun hevot menehtyisivät. Edellä kulki moottorirekimatkue pystyttäen tienviittoja jälessätulijoille, jotka seurasivat kolmessa osassa, hitain etummaisena ja molemmat toiset sopivan välimatkan päässä, jotta iltaisin jouduttaisiin yhteisiin yöpymäkohtiin. Kolmeviikkoisen matkanteon jälkeen saavuttiin ennakolta valmistetulle varastopaikalle, missä tavattiin moottorikulkue kurjassa tilassa. Siltä oli välillä särkynyt toisesta reestä kone, ja matkaa oli jatkettu retkikunnan viimeisellä jälellä olevalla reellä; mutta varaston luona heiltä oli lumimyrskyn takia tie noussut pystyyn, ja he olivat varronneet kokonaisen viikon jälestätulevia.
Hevoset menehtyvät.
Koko joulukuun alkupuoliskon raivosi kiivaita lumimyrskyjä, usein monta päivää yhtäpäätä, ja ne toivat mukanaan ankaran pakkasen sekä pyryttivät muutenkin vaikeasti kuljettavan rosoisen jääkentän täyteen vuorenkorkuisia kinoksia. Ponien oli toivottu kestävän aina napaa ympäröivän Suuren jäätikön juurelle saakka; mutta ne kävivät hyvin pian niin heikoiksi, että ne oli yksi toisensa jälkeen lopetettava, kunnes 31:nä matkapäivänä viimeinenkin niistä ammuttiin.