Tällöin erosivat moottorimiehet napamatkueesta ja kohta vielä neljä muuta, niin että pieniä, kevyitä rekiä lykäten jäi napaa kohti suksilla pyrkimään ainoastaan viisi miestä: Scott itse, kapteeni Oates, laivaupseeri Evans, lääkäri Wilson ja luutnantti Bovers. Koko matkanteon aikana jätettiin tien varrelle pieniä polttoainevarastoja paluumatkaa varten; muonaa oli retkeläisillä mukana enemmän kuin kuukauden tarpeeksi.
Viime ponnistus.
Joulukuun puolivälissä alkoi vaivaloinen kiipeäminen ylöspäin Suuren jäätikön rinteitä, jonka huiput häämöttivät edessä tuhansien metrien korkeudessa. Lumipyryt olivat kattaneet rinteiden halkeamat ja kuilut petollisella pehmeällä lumella, joihin retkeläiset rekineen ja koirineen monesti upposivat aivan huppuun, niin että matka hidastui 2-3 kertaa pitemmäksi kuin oli arvattu. Välistä peitti hyinen, raskas usva koko seudun tuntikausiksi, jotta ei uskallettu lähteä tarpomaan näkymätöntä taivalta. Sellaisessa tilassa, 5 kilometrin korkeudella merenpinnasta, saatiin viettää joulukin.
Mutta eteenpäin elävän mieli, akka tieltä palatkoon! ajattelivat navan valloittajat. Tammikuun 9:ntenä kohottiin viimeinkin jyrkänteen reunalle ja päästiin napaa ympäröivälle Suurelle ylätasangolle. Kuormat olivat kulutuksesta ja varastoihinpanosta jo siksi keventyneet, etteivät ne enää suurestikaan haitanneet kulkua. Mutta ohentuneessa ja viimaisen kylmässä ilmassa tuolla "maailman katolla" oli matkanteko kuitenkin niin tukalata sekä miehille että koirille, että 11:ntenä p:nä — vajaan 120 km päässä navalta — Scottilta tuntui siltä, ettei jaksettaisi enää viikkoakaan jatkaa ponnistelua. Päivä päivältä kehnoni sää, mutta se oli vain omansa jouduttamaan matkalaisia — olihan matkan maali, kaikkien napamatkojen kunniakas voitonkruunu, jo niin houkuttelevan lähellä! Varsinkin kannusti heitä pelko siitä, että toiset ehkä olisivat ennättäneet maaliin heidän edellään. He tiesivät, että peljättävä kilpailija norjalainen napakarhu Amundsen, luoteisväylän mainehikas purjehtija, pyrki samoihin aikoihin etelänavalle, tosin toisesta lähtökohdasta, vaikka hän olikin matkaan varustautuessaan uskotellut aikovansa — pohjoisnavalle! Mitähän jos he navalle saapuessaan tapaisivatkin siellä jo vieraan lipun liehumassa — se ajatus oli tehdä reippaat urheilijat hulluiksi.
Navalle tulo — voitto ja pettymys.
Tammikuun 16:ntena he kaukana hohtavan valkoisen lumikentän perällä näkivät kuumottavan pikkuruisen mustan läiskän, joka kohta pani Scottin miesten ajatukset pyörimään Amundsenissa. Mikä päätteli sitä miksikin, mutta kaikki rohkaisivat toisiaan hurraahuudoilla ja koettivat itselleen uskotella, ettei sen toki mitään kummempaa tarvinnut tietää. Kahta vinhempaan lykkäsi riemu ja ikävä aavistus lylyä.
Ja sitten saavutettiin tuo merkki. Se oli pieni musta lippupahanen, joka oli kiinnitetty lumesta törröttävään rikkinäiseen reenjalakseen. Ja se merkitsi sitä, että norjalainen oli kilpajuoksun voittanut. Kaikkialla ympärillä näkyi leiripaikan jätteitä. — "Tämä on hirveä pettymys", kirjoitti Scott päiväkirjaansa, "ja minä olen hyvin pahoillani uskollisten seuralaisten! takia. Monia ajatuksia tulee mieleen, ja monesti olemme keskenämme keskustelleet. Huomenna täytyy meidän talsia navalle ja sitten kiiruhtaa kotia niin pian kuin suinkin pääsemme. Kaikki päivän kauniit unelmat täytyy jättää jälkeen; siitä tulee hyvin raskas palaaminen."
Huomenissa sitten saavutettiin tuo merkillinen maantieteellinen piste, ja paikan yksinäisyyden ja jylhyyden painostamana suuri löytöretkeilijä huudahtaa:
"Herra Jumala! Tämä on kamala paikka, ja sitä hirvittävämpi meille, jotka olemme siihen ponnistelleet saamatta edes esikoisoikeutta palkaksemme."
Suuri päämäärä oli saavutettu, mutta ilon hurma puuttui. Amundsenin teltta ja merkkipaalut löydettiin perillä, ja Norjan punakirjava lippu liehui ylpeästi tuulessa. Englantilainen joukkue oli myöhästynyt kuukauden päivät.