Kamala paluuretki.
Pystytettyään hekin maapallon pituusviivojen eteläiseen leikkauspisteeseen "poloisen, kurjan Union-Jackin" (Englannin ristilipun kansanomainen nimitys), kuten Scott harmissaan lausuu, kääntyivät retkeläiset takaisin pohjoista kohti, alkaen taivaltaa etelänavan ylätasankoa, joka tullessa oli antanut heille niin paljon vaivaa, ja sitten laskeutua Suuren jäätikön kaameita rinteitä alas yhä kehnommaksi yltyvän sään vallitessa. Silloin vasta, "päivän kauniiden unelmain" ja suurten toiveiden sammuttua tyhjiin, he rupesivat tuntemaan väsymystä jättiläisponnistuksistaan. Evans ja Oates, retkikunnan vahvimmat miehet, alkoivat valitella vaivojansa. Edelliseltä olivat sormet ja nenä paleltuneet; sitten hän jäätikköä alas kavutessaan putosi korkealta, iski päänsä rosoiseen jäähän ja sai aivotärähdyksen. Tohtori Wilson loukkasi säärensä ja rupesi potemaan jääsokeutta. Kaikki nuo tapaturmat hidastuttivat matkuetta, jolle joutuisuus oli ylen tärkeä, sillä ruokaa oli tavattava oikeilla hetkillä tulomatkalla tehdyistä varastopaikoista. Kun näitä toisinaan sai kauan etsiä, kävi miesparkain hätä ylen ahdistavaksi.
Titaanien kamppailu.
Sitten surkastui väkevä Evans peräti. Oltuaan ennen aina itseensäluottavainen, voimakas ja kekseliäs mies, jolta muu retkikunta oli tottunut odottamaan neuvoa ja apua missä ahdingossa hyvänsä, oikea "voiman torni", joksi Scott häntä nimittää, tuli hänestä avuton kuin kompasteleva lapsi, ja hän jäi alati kauvas toisten jälkeen, niin että näiden oli pysähdyttävä kohentamaan häntä pystyyn.
Helmikuun 17:ntenä, kun matkue oli hirvittävän päivätyön jälkeen viimein päässyt Suuren jäätikön juurelle ja käynyt leiriin, oli Evans poloinen jäänyt niin kauaksi jälkeen, että toverit hätääntyivät ja lähtivät hakemaan häntä. He löysivätkin miesparan, mutta tämä oli tullut inhimillisen kärsimyksen rajalle. "Hän kyyrötti polvillaan, vaatteet riekaleina, kädet paljaina ja pakkasen puremina, silmissä hurja katse." He raastoivat poloisen suurella vaivalla telttaan, jossa hän samana yönä hirveissä tuskissa heitti henkensä.
Sitten kuluivat päivät kuolettavan yksitoikkoisesti neljältä jälellejääneeltä, jotka yhäti heikentyvin voimin kompuroivat tietänsä varastopaikalta toiselle. Kuukausi Evansin kuoleman jälkeen päättyivät kapteeni Oateshnkin päivät. Kädet ja jalat paleltuneina hän tiesi olevansa rasitukseksi itselleen ja urheille tovereilleen, jotka ilman häntä pääsisivät joutuisammin eteenpäin.
"Jatkakaa te vain ilman minua", sanoi hän toisille maaliskuun 16:ntena. "Minä käyn lepäämään makuusäkkiini." Mutta toverit, tietäen jäämisen varmaksi kuolemaksi, pakottivat hänet mukaan, ja hän ponnisteli sankarillisesti koko päivän, kunnes illalla taas leiriydytyn lepäämään. Huomenissa hän heräsi ennen toisia. Hänen viimeisistä hetkistään kerrotaan Scottin päiväkirjassa:
"Hän oli uljas sielu… Puhalsi lumimyrskyksi. Hän sanoi: 'Minäpä käväisen vähän syrjässä ja viivyn ehkä jonkun aikaa.’ Hän lähti ulos lumimyrskyyn, ja sen perästä emme häntä enää nähneet… Me arvasimme, että poloinen Oates lähti kuoloansa kohti; mutta vaikka koetimme varoittaa häntä, tiesimme, että se oli kelpo miehen ja englantilaisen gentlemannin uljas teko."
Hän uhrasi itsensä toverien hyväksi. "Ei ole kellään suurempaa rakkautta kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä."
Julma pettymys.