Kolmen miehen laahusti pieni matkue sitten eteenpäin, koettaen kaikin voimin joutua ensimmäiselle varastoasemalle. Sitä ennen he kuitenkin odottelivat erästä tulomatkalla talviasemalle palannutta toveria sopimuksen mukaisesti tulevaksi heitä vastaan koiravaljakolla. Mutta häntä olikin pitkällinen lumimyrsky pidätellyt mainitulla varastopaikalla kuuden päivän ajan, eikä hänellä ollut mukana tarpeeksi koiranmuonaa uskaltaakseen lähteä etemmäksi tulijoita vastaan. Sitä paitsi hän pelkäsi voivansa moisella jumalanilmalla helposti eksyä tavoittelemistaan tovereista, jonka vuoksi hän arveli olevan viisainta jäädä odottelemaan heitä varastopaikalla.
Kun ei vastaantulevaa auttajaa kuulunutkaan, kävi lopullisen tuhon uhka väsyneille taivaltajille ilmeiseksi. Maaliskuun 18:ntena, ainoastaan 34 km päässä ikävöidystä varastopaikasta, täytyi heidän pysähtyä lepäämään. Scottin oikea sääri oli paleltunut aivan turraksi, ja sen lisäksi hän sairasti keripukkia. Heillä oli jäljellä vain puoli annosta paloöljyä keittiötä varten ynnä pikku pullollinen väkiviinaa. Kun ne olisivat loppuun poltetut, ei heillä olisi enää tarjona lämmitettyä juotavaa — ja napaseuduilla se tiesi kuolemaa!
Kärsimyksistään huolimatta nämä sankarit lähtivät huomenissa kumminkin hoipertelemaan eteenpäin, kunnes 21:senä — kolmisenkymmenen kilometrin päässä pelastuspaikasta — heidät jälleen yllätti lumimyrsky. He asettuivat leiriin; ruokaa oli heillä vielä vähän, mutta polttoainetta ei pisaraakaan; ja levolle käydessään he tiesivät, että aamulla olisi matkanteko heille aivan mahdotonta.
Sankarien loppu.
Jo moniaita päiviä aikaisemmin olivat Scott ja Bowers pyytäneet tohtori Wilsonilta nukutusainetta, joka tekisi kivuttoman lopun heidän kurjuudestaan.
Mutta tuona kamalana iltana, tietäessään kohtalonsa ratkaistuksi, he karkaisivat mielensä kohtaamaan kuolemaa silmästä silmään — heistä ei saisi sanoa, että he viimeisenä hetkenä horjahtivat! Jok'ikinen aamu aina maaliskuun 29:nteen asti he yrittivät lähteä leiristään matkaan niin lähellä häämöttävään turvapaikkaan, missä — oi, laupias taivas! — heitä odotteli lämpö ja elämä, ravinto, lääkkeet ja toverit; mutta joka aamu he kuulivat myrskyn ulvovan korvissaan ja näkivät sen kasaavan jättiläismuuria heidän kärsimyssijansa ympärille.
"Me kestämme loppuun saakka", kirjoitti Scott äskenmainittuna päivänä — se oli hänen viimeinen merkintänsä —, "mutta me käymme tietysti yhä heikommiksi, eikä loppu voi ollakaan kaukana.
"Surkealta tuntuu sanoa, mutta minä en luule, että jaksan enää kirjoittaa pitemmälti.
"Jumalan tähden tähystäkää, eikö väkeämme jo näy!"
Ja niin kuolivat nuo pelottomat sankarit ja kelpo miehet; ja johtavana ajatuksena Scottin viimeisissä kirjeissä-, jotka löydettiin jäätyneistä ruumiista seuraavan marraskuun 10:ntenä, on huoli jälellejäävistä miehistä ja ylistys kohtalotovereille. "Uljaiksi, jaloiksi gentlemaneiksi" hän heitä nimittää, kun kuolema jo painaa hänen omat silmänsä umpeen.