Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä, oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa, varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.
Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas. Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet. Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa. Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt, sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se menee kokonaan hullusti, ei se ole grasilis, gratsilis se on" y.m.s. He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.
Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".
Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin, viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.
Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? — Ei ole mitä lukea. — Kirjoittaako? — Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? — "Ja duumaju." — Mitä hän duumaitsee? — "Ja duumaju moi gorkii duumii." — Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias, en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa, Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.
Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut — govorit — puhella. Tosi venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut, etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle tupakkaa ja tulitikkuja. — Mistäpä minä!
Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette ole väsynyt tänään". — "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja astua touhusi. — Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen vointiaan, hän vastasi — plooho = huonosti. — No mikä nyt on? — "Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei ollut millä ostaa. — Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.
Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin luistanut kaulasta alas.
Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä. Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään. Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi tyhjänä.
Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi, kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään, en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin". — "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.