Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.
Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat. Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä. Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.
Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies, nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan. Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin. Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta. Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin ääniopillisia kokeita. — Olipa samainen mies onnistunut saamaan huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan eteen.
Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen. Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat, vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".
Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka, Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä viimein vastasi: "tshtoo!" — Sitten hän milloin laski pientä pilaa: "lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli. Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.
Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään illan pitkään.
Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä. Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö. Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta. Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.
Ajan viettoa. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff. Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu. Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen. Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.
Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva. Muuta luettavaa en saanut.
Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan" tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui. Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua. Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään. Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa joka luku oli jaollinen.