Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista. Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin, jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.
Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava. Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani. Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen parempia.
Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia. Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja duumaju moi gorkii dumii — saatoin minäkin sanoa.
Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako? Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.
Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita. Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan. Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta, nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e. Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa mielikuvitelmaa. — Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi mielen maan tasalle.
Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli hänen hyvin vaikea olla. — Minä olin terve. Minulle minun rakkaani toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. — Minun rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. — Häntä ei kukaan, sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta astetta.
Svidaaniat. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. — Vasta kun näin vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana, ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. — Vaimoni kertoi, että minut sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja, kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita, lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja, sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.
Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista. Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.
Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä. Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella äänellä: "noo — nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen tapaan kaiken sanottavansa.
Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.