Kun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain kvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua varten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain paperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta päivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli kuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi sen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.
Kun tulin Peresilnajaan, oli ensimäinen luuloni, että olisin siellä vaan muutamia päiviä ja pääsisin kohta lähtemään Kostromahan. Ensimäisenä tiistaina tuli äkkiä vartija ja sanoi: "kirja pois, lusikka pois, tavarat kokoon ja matkalle". Ja ovella jo seisoi matkapukuinen vartija. Mutta sitten käskettiinkin menemään vain vankilan alapäällikön puheille. Tällä oli paperipala kädessä ja kysyi, minne halusin mennä: Permiin, Kostromahan vaiko Orenburgiin. Minä vastasin Kostromahan. Kun tulin takaisin koppiini, kuulin vartijain keskustelevan, että gubernaattori oli minun suhteeni määrännyt jotain. Parin päivän perästä sain allekirjoittaa paperin, jossa, jos sen oikein käsitin, sanottiin, että minun oli lähdettävä Kostromahan. Sen vuoksi minä viimeiseen saakka uskoin ja toivoin sinne pääseväni.
Vaimoni kyllä kertoi, että ei ollut toivoa Kostromahan pääsystä, vaan Irkutskiin oli mentävä. Minun hyväntahtoiset avustajani olivat panneet kaikkensa liikkeelle, saadakseen asian korjatuksi, mutta turhaan. Se kumminkin saatiin aikaan ja se oli tärkeintä ettei minun tarvitsisi matkustaa etapin kanssa. Pietarin kuvernööri siihen suostui. Huomattiin nimittäin, ettei ollut olemassa minkäänlaisia tarkempia määräyksiä, miten ylimalkaan sellaisia vankeja kuin minä, oli kuljetettava. Luullakseni asetettiin komitea näitä säännöksiä laatimaan. Niitä odotellessa sain istua vankilassa lähes kolme viikkoa.
Kolmantena sunnuntaina tuotiin minulle svidaanialippu, jossa oli paitse vaimoni nimeä, poikani nimi. Silloin käsitin, että matka Irkutskiin oli käsissä, ja että hän oli tullut sanomaan minulle jäähyväisiä. Oli hyvin rakasta nähdä omaisiani. Mielenliikutuksellani heitä ehkä liiaksi suretin. He eivät tienneet mitään siitä ilosta, joka tällaista käyntiä seurasi. Oli jouluaatto, ja he toivat minulle joululahjaksi parasta mitä voivat. Helliä sanoja ja katseita siinä vaihdettiin. Suuri ilo täytti minun mieleni taas koko sen päivän ja illan. Kyllä tiesivät kaikki vartijat ja läheiset vangit, että minulla se oli vaimo ja poika jommoisia ei monella.
Vaimoni oli svidaaniassa sunnuntaina 24 p. joulukuuta sanonut, että maanantaina jo ehkä päästettäisiin pois, ja antanut neuvoja matkan varalta.
Muun muassa ilmoitti vaimoni, että minua varten oli varattu minun vanha matkaturkkini ja että sen liepeisiin oli ommeltu sata ruplan seteliä sitä tapausta varten että minua etapin kanssa vietäisiin. Oli valittu vaan vanhoja ja kuluneita setelejä, etteivät kahisisi. Myös ilmoitti hän, että Nikolain rautatieasemalla niinä päivinä oli useampia henkilöitä pitämässä silmällä, ettei minua huomaamatta päästäisi viemään.
Maanantai-aamu kului niinkuin muutkin aamut. Siistisin huoneeni, join teetä, kävelytettiin. Kun tulin kävelemästä, ei kopin ovea pantukaan lukkoon. Sitten tuli naapurivanki koppiini ja kysyi, voisinko antaa hänelle vähän sokeria. Sokeria oli vähän, mutta eikö hän haluaisi voita. — Noo hän lubljuu voitakin. Jos olisin käsittänyt että pääsin pois, olisin antanut hänelle paljon enemmän.
Sitten tuli vartija ja käski kokoomaan tavarani. Minut vietiin konttoriin. Vankilan alapäällikkö oli hyvin ystävällinen. Puhui saksaa ja kun ei osannut sanoa sanottavaansa, kävi välillä sanakirjasta katsomassa. Hän antoi minulle passituksen, jossa seisoi, että sain omalla kustannuksellani matkustaa Irkutskiin. Sitten vietiin kassaan. Sieltä sain rahani, josta oli vähennetty parikymmentä kopekkaa saamastani vehnäleivästä. Venäläiseen tapaan oli siinä paljon kirjoittamista ja vei se paljon aikaa. Kun kaikki oli valmista, kumarsin ja kiitin. Silloin nousivat kaikki konttorissa olevat miehet ja naiset seisomaan ja kumarsivat minulle kohteliaasti. Toisesta konttorista sain kelloni. Sitten vietiin pitkän käytävän päähän, avattiin suuri rautainen portti. Ja kun minä astuin kadulle, ei kukaan seurannutkaan mukana. Minä voin mennä, mihin halusin.
Niin oli se jakso elämätäni loppuun eletty. Muuta en voi sanoa, kuin että oli pidetty niin hyvin kuin tällaisessa laitoksessa sääntöjä noudattamalla voidaan pitää. Kaikki olivat myös olleet ystävällisiä ja hienotunteisia.