Vankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni Bruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten suomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan alapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme päivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin ikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata telefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan päätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti tiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä läksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut Irkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan. Päätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä eteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja minulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan. Illalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin paljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin kaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.
Matkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä ja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo sijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli ja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti koko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies kertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa, suorastaan ihaillen heitä.
Maisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän laajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli ajatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka mahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin raiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon puuta, ennenkuin Permin seuduilla.
Vologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä oltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä. Eihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla pysähtyä ainoastaan pienemmissä "piiri-kaupungeissa", en missään "läänin kaupungissa". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn mahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa vuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan — nosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia katselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa alkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli puute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja, jotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös olevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.
Vologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta. Se on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee rautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja Moskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan. Asema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista. Pikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut näyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä käydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja aukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten. Niitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun hukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä tehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla laudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.
Vologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin sai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja monenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran tervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä kansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin Suomeen.
Sodasta palaava upseeri. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani eräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan vaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta. Ammatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh nimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan päässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan hoitamaan. Hän oli vänrikki — praaportshik, oli ollut kahdeksan kuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan vastaan.
Oli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu ja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi paappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi hänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen tyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.
Jos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin minä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.
Hänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että hän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen sivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan viljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti parhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. — "No jaroslavilaista tietysti." — Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta, silmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen jaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat, silmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin sen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien, selostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen Suomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain kanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt heistä jäljelle innostuksessa.